Pieni ja keskisuuri sanasto

Eduskuntavaalien ehdokaslistat ovat valmiit, ja vanha eduskunta lopetti työnsä. Kampanjointi kiihtyy. Vaaliteltoissa puhutaan suurista asioista. Keskustelu sujuvoituu, kun kaikki osapuolet ymmärtävät käsitteet samalla tavalla.

YRITTÄJYYS. Vaalipuheiden keskeinen teema. Aivan juuri on keksitty, että yrityksissä on työpaikkoja ja että työttömyys vähenee, jos työpaikkoja saadaan lisää. Erityisen arvokkaita ovat pienet ja keskisuuret yritykset. Yrittäjiä on kahta lajia. Toiset tekevät töitä yötä päivää, eikä käteen jää edes omaa palkkaa. Toiset tekevät töitä yötä päivää, myyvät yrityksensä ja rikastuvat. Näiden välissä oleva yrittäjä ei ole yrittänyt tarpeeksi.

NATO. Nato on aviomiehen sisar, mutta liittymistä voi kannattaa sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajakin. Sisaria on useita kokoja, myös pieniä ja keskisuuria.

SOTE. Jouluun asti tehtiin himmeliä. Sitten himmeliä alettiin purkaa, ja purkamisessa päästiin jo keskisuureen himmeliin, mutta ei pieneen. Kun sote kaatui, päättäjät olivat tyytyväisiä siihen, että kaaduttiin kuitenkin eteenpäin. On kuitenkin makuasia, onko mukavampi elää kuhmu takaraivossa vai naama ruvella.

TYÖ. Työ etusijalle, sanoo kokoomus. 200 000 uutta työpaikkaa, sanoo keskusta. Reilu työ, oikeudenmukainen palkka, sanoo SDP. Ja niin edelleen. Kaikesta päätelleen pienen ja keskisuuren työläismuurahaisen on vaalien jälkeen aina vain parempi olla.

TALOUS. Talous pyörii kolmen sanan ympärillä. Ne ovat tulot, menot ja velka. Tuloja on liian vähän, ja menoja on liikaa. Velkaa pitäisi ottaa lisää, mutta ei saa. Näkemys yhdistää pienet ja keskisuuret ikäluokat. Emme saa jättää velkaa lastemme maksettavaksi. Tätä mieltä ovat niin kaksi- kuin kuusikymppiset ehdokkaat. Tätä mieltä ovat jopa lapsettomat.

JOHTAJUUS. Se on hukassa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan mukaan suurin osa suomalaisista kaipaa vahvoja johtajia, jotka palauttamaan yhteiskuntaamme kurin ja järjestyksen sekä oikeiden arvojen kunnioituksen. Pieni maa ei silti tarvitse suurmiehiä. Pienet ja keskisuuret riittävät.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 15.3.2015

Tilaa täältä: "Pakinalähetys - pakinoita ja kirjoituksia pakinasta"

PAKINA: Laivauutisia

Sanotaan nyt heti alussa, että tämän pakinan lopussa kysytään, että kuinka sitten kävikään.

Mutta ennen sitä oikaistaan muutama väärä tieto: pääministerit eivät keskustelleet Brysselissä Thessalonikin Prismassa myytävän oluen vahvuudesta, Minskissä ei neuvoteltu Venäjän ja Ukrainan välisen rajan yli omaan käyttöön kuljetettavan oluen määrästä eikä eteläkorealaisen lentoyhtiön johtajan tytär joutunut vankilaan siksi, että suuttui väärän lämpöisenä tarjoillusta riisioluesta.

Mitä siis tapahtui?

Juha Sipilä ja Timo Laaninen esittelivät keskustaväen risteilyllä puolueen vaalitavoitteita. Oltiin Tallinnan lautalla, ja teinit mulkoilivat heitä pöydästään ja ajattelivat, että me ei olla ikinä niin kuin noi.

– Verotus yrittäjyyttä ja työntekoa kannustavaksi, sanoi Sipilä.

Yleisöä oli jo lämmitetty Suomi nousuun -vaalilaulun säröisellä sähkökitaralla, joten aplodit tulivat pyytämättä.

– Koulutus ja osaaminen kivijalkana, jatkoi Laaninen.

Yleisö nousi seisomaan ja jatkoi taputusta.

– Kotipalvelut ja valinnanvapaus takaisin perheille! julisti Sipilä oikein huutomerkin kanssa.

Taputus muuttui tasaisen rytmikkääksi.

Oli Laanisen vuoro:

– Biotaloudesta ja digitalisaatiosta kasvua!

Vaalikentille kaipaava keskustaväki alkoi tömistää jalkojaan.

Sipilä heitti puita pesään ja vettä kiukaalle:

– Kuntien palvelut ja talous tasapainoon!

Taputukset ja töminä voimistuivat, ja yleisön joukosta alkoi kuulua kannustavia huutoja. Sanoista ei saanut selvää, mutta tunnelma oli korkealla.

Laaninen heitti vielä yhden:

– Sote maaliin!

– Sote maaliin! Sote maaliin! Sote maaliin! vastasi yleisö.

Puheenjohtaja veti puoluesihteerin vähän sivummalle.

– Kuule, minä alan olla huolissani. Porukka käy vähän liian kuumana. Kannatus on jo korkealla, ja jos tästä vielä noustaan, alamäki alkaa ennen vaalipäivää.

Puoluesihteeri katsoi villiintynyttä yleisöä ja kysyi:

– Pitäisikö yrittää vähän laimentaa?

Ja kuinka sitten kävikään.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 15.2.2015

Ote Pakinalähetyksen alusta

Kirjallisuutta vai journalismia?

Tähän kirjaan on koottu salon seudun sanomiin kirjoittamiani pakinoita muutaman viime vuoden ajalta (alkuperäinen julkaisupäivä suluissa). Olen vähäisesti korjaillut joitain tekstejä, mutta pääasiassa pakinat ovat alkuperäisessä kuosissaan.

     Pohdiskelen myös pakinan luonnetta ja pakinan kirjoittamista työnä. lähestyn aihetta häpeilemättömän subjektiivisesti: mitä minä ajattelen pakinan olevan, ja mitä lukija voi pakinoistani löytää.
     Eivätkö pakinat ole vähän vanhanaikaisia? kysyi kollega kahvipöydässä. Kyllä ne ovat, mutta muotoilisin asian kuitenkin toisin: pakinalla on pitkät perinteet. nykyaikaiset olympialaiset perustuvat antiikin olympiakisoihin. Myös pakinan juuret ovat antiikissa: jo antiikin kirjailijoilla oli pakinan piirteitä sisältäviä kirjoituksia. Pakinan varsinainen kehitys liittyy kuitenkin nykyaikaisen lehdistön syntyhistoriaan. tässä yhteydessä nykyaika tarkoittaa muutamaa viimeistä vuosisataa.

*

Ylioppilaslehden pakinoita tutkineen, niistä väitelleen ja samalla suomalaisen pakinatutkimuksen perusteoksen kirjoittaneen Kirsti Mannisen mukaan suomalaiset sanomalehtipakinat kehittyivät 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta lähtien valistuskirjoitusten ja maaseutukirjeiden kautta henkeviksi kulttuuripakinoiksi, poleemisiksi poliittisiksi pakinoiksi ja leppoisiksi humoreskeiksi.
     Suomalaisen pakinan kulta-aika sijoitetaan Venäjän vallan loppuvuosiin, 1900-luvun alussa kun toimittajat joutuivat sensuurin takia käsittelemään tärkeitä ja arkoja asioita epäsuorasti.

     Anarkistinen pakina alkoi Mannisen mukaan vakiinnuttaa asemaansa modernina tyylinä 1960-luvun lopulla. anarkistinen pakina tarkastelee yhteiskuntaa sivusta ja ulkopuolelta, eikä kirjoittaja pyri vaikuttamaan suoraan lukijoiden mielipiteisiin, vaan muokkaa heidän maailmankuvaansa epäsuorasti.

     Murrosaikana 1960-lukua pitävät myös Vesa Sisättö ja Jukka Halme, jotka venyttävät kotimaisia pakinoitsijoita esittelevässä kirjassaan pakinoinnin kulta-ajan jatkumaan juuri 1960-luvulle saakka. he toteavat tosin, että sen jälkeenkin on ilmaantunut lajityypin mestareita.
     Kulta-ajan pakinoitsijoita olivat Sisätön ja Halmeen mukaanmuiden muassa Aapeli (Simo Puupponen) ja Olli (Väinö Nuorteva), myöhempiä mestareita Bisquit (Seppo Ahti), Sinikka Nopola ja Markus Kajo.

*

Ujuttauduin sekä suomalaisen pakinan että lehdistön historiaan 1970-luvun puolivälissä. Olin 14-vuotias oppikoululainen, kun äidinkielenopettajani antoi Ollia ja Erkki-Mikaelia (Erkki-Mikael Salmi) apinoiviksi pakinoiksi kirjoittamistani kouluaineista kympin ja vähän päälle.

     Paikallinen päivälehti, nykyinen työnantajani, julkaisi kirjoitelmat. Siitä lähtien olen saanut rahaa lehtikirjoittamisesta.

     Pakina määritellään yleisesti kirjalliseksi tai suulliseksi esitykseksi, joka käsittelee ajankohtaista tai yleisölle muuten tuttua aihetta humoristisesti. Pakinassa kielellinen nokkeluus on vähintään yhtä tärkeää kuin pyrkimys vaikuttaa lukijan mielipiteeseen, ehkä tärkeämpääkin.

     Pakinoita julkaistaan painetuissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa, ja niitä esitetään radiossa ja televisiossa – uutisten ja muun asiallisen journalismin joukossa. lukija, katsoja tai kuuntelija voivat miettiä, miksi jokin uutinen on tehty. Jos se on tehty hyvin, vastaanottaja ei joudu kuitenkaan pohtimaan, mitä siinä sanotaan. Pääkirjoituksesta pitäisi ymmärtää kertalukemalla, mikä on lehden kanta ja kolumnikin on yleensä sillä tavalla yksiselitteinen, että lukijan ei tarvitse arvailla kirjoittajan mielipidettä.
     Nykyaikainen pakina on toista maata. sen kuuluu herättää levottomuutta ja sen pitää antaa lukijalle tilaa tulkita, mitä jutulla oikein ajetaan takaa.
     Pakina voi jäljitellä puhetta, saarnaa, uutista, reportaasia, näytelmää, satua, runoa, ostoslistaa, käyttöohjetta… tyylilajeina ovat ironia, parodia ja satiiri. yhtä lailla kuin pakinaa on vaikea määritellä täsmällisesti, sen tyylilajejakin nimetään monin tavoin. Toini Rahtu toteaa, että samaa viestiä saattaa yksi kutsua ironiseksi, toinen sarkastiseksi, kolmas satiiriseksi, neljäs parodiseksi. Sari Kivistö ja H.K. Riikonen korostavat, että satiiri ei ole hyväntahtoista, eikä se pyri pelkästään hauskuuttamaan niin kuin komedia, jonka päämäärä on viihdyttää. Parodiasta satiiri eroaa siinä, että satiirin kohde ei ole kielen tai kirjallisuuden sisällä niin kuin parodian. toisaalta satiirikin hyödyntää parodiaa, ja se hyödyntää myös ironiaa tarkoittaessaan päinvastaista kuin mitä sanotaan.
     Aarne Kinnunen kutsuu humoristiksi kirjailijaa, joka kirjoittaa pakinoita tai komedioita tai joka näkee ympärillään koomisia tapauksia ja reagoi niihin välittömästi ja mielihyvää tuntien. hän ei pelkästään irvaile, vaan halua esimerkiksi osoittaa, kuinka naurettavasti jotkut ihmiset esiintyvät.
     Niin tai näin, jonkinlaisesta konstailusta on joka tapauksessakysymys, eikä se miellytä kaikkia. ”siinä missä toinen purskahtaa nauruun, toinen kiukustuu viestin hämäryydestä. siinä missä toinen pitää ironikkoa älykkäänä, asioihin vakavasti ja monelta kannalta paneutuvana totuudenetsijänä, siinä toinen pitää häntä pinnallisena pelkurina ja tyhjän höpöttäjänä, kannanottoja karttavana luistelijana”, kirjoittaa Rahtu.

*

Pakina-sanan alkuperä lienee pakista-verbissä. se tarkoittaa rupattelua ja viihdyttävää jutustelua. Pakinan harvoin käytetty synonyymi koseria on väännetty ruotsista, jonka koserie taas on peräisin ranskan causerie-verbistä. lörpöttelyä ja viihdyttävää tarinointia merkitsee sekin. suomalaisen pakinan historiasta löytyy jutustelevaa ja lörpöttelevääkin aineistoa, mutta nykyaikainen pakina on tyyliltään tiukempaa tavaraa.
     Lörpöttelyä toki esiintyy edelleen. Vesa Sisättö ja Jukka Halme esittävät, että kaikkia pakinoita ei ole tarkoitettukaan naurattamaan. Kirjoittaja voi kuvata sydämellisesti ja hyväntuulisesti elämän pieniä hetkiä ja ilmiöitä.
     Oma paikkansa maailmassa noinkin kuvatuilla kirjoituksilla on, mutta ovatko ne pakinoita vai liukuvatko ne lajityyppien välisten venyvien rajojen yli esseen, novellin tai kepeän kolumnin puolelle?
     Olen alkanut vierastaa sitä, että pakinat luetaan mielipidekirjoituksiksi. Varsinkin poliittiset pakinat ovat toki olleet kantaaottavia, mutta minun pakinakäsitykseni on niin kaunokirjallinen, että siinä mielipide on toisarvoinen asia. ainakaan pakinassa esitetty mielipide ei ole yksiselitteinen.
     Pakinoitsijan ei tarvitse kirjoittamaan ryhtyessään olla välttämättä mitään mieltä, ja toivottavasti lukijakin pystyy nauttimaan pakinasta, vaikka siinä ei otetakaan selvästi kantaa. Pakinoitsija paljastaa herkemmin, miten hän ajattelee kuin mitä ajattelee.
     ”Taiteilija peilaa aikaansa, tiedemies pyrkii synteesiin, mutta pakinoitsijalla täytyy olla aihe,” sanoo Seppo Ahti. Pakinoitsija voi pilailla melkein minkä tahansa, myös itsensä, kustannuksella ja asioilla, jotka ovat hänelle itselleenkin tärkeitä ja arvokkaita. Vaikka pakinoitsijalla ei olisikaan selvää mielipidettä käsittelemästään aiheesta, hänellä pitää silti olla näkemys itsestään, työstään, maailmasta. Pakina ei kukoista nihilismissä ja kyynisyydessä.
     Kirsti Manninen toteaa, että pakinaa ei voi lukea samanlaisinehdoin kuin pääkirjoitusta, uutista tai artikkelia. Pakina edellyttää lukijalta valpastumista, ja hänen on mentävä mukaan pakinoitsijan leikkiin. lukijalle pitää kuitenkin ilmoittaa vinjetillä tai juonnolla, että nyt leikitään ja että tähän tekstiin pitää suhtautua toisin kuin julkaisun tai kanavan muuhun aineistoon.
     Vaatimus pakinan erottamisesta muusta aineistosta sisältää olettamuksen, että muuta aineistoa on. tämä on minusta olennaista. Pakinan ominaispiirre on normipoikkeama, ja suurin osa pakinan tehosta laimenee, jos sen ympärillä ei ole uutisia, pääkirjoituksia, lukijoiden lähettämiä viestejä tai muuta toimituksellista aineistoa, josta pakina poikkeaa. kirjoittajan omassa blogissaan omissa nimissään julkaisema

kirjoitus voi olla pakinatyylinen, mutta onko se pakina? ei välttämättä, mutta bloggaajakin voi olla pakinoitsija, jos hän kirjoittaa taajaan ja säännöllisesti.
     Yksi syntymäpäiväruno ei tee runoilijaa, yksi piirros ei tee pilapiirtäjää, eikä yksi huvittava kirjoitus tee pakinoitsijaa. Manninen puhuu pakinoitsijan perspektiivistä ja siitä, että lukijan mielikuva pakinoitsijan näkökulmasta syntyy pakina pakinalta
     Pakinoitsijalta edellytetään siis tuotantoa, tunnistettavaa tyyliä ja ymmärtävää yleisöä.

*

Sanomalehtipakina on ehtymässä. Huvittaminen ja hauskuuttaminen ovat siirtyneet niin sanotulle show-teollisuudelle. Näin kirjoitti Hannu Taanila vuonna 1970 julkaistussa kirjallisuuden historiassa.

Samoihin aikoihin nimimerkki Bisquit, Seppo Ahti, alkoi nousta kansalliseen tunnettuuteen, ja hän on varmasti esikuva monelle myöhemmin aloittaneelle pakinoitsijalle; jos ei tyylillisesti, niin ainakin ahkeruuden ja ihailtavan tasalaatuisuuden takia. toki ahdin panos on merkittävä myös ”show-teollisuudessa”.
     40 vuotta Taanilan jälkeen Jyrki Pietilä totesi tutkimuksessaan kolumnin ajaneen pakinan yli. hänen mukaansa kolumnit ovat yleistyneet samassa tahdissa kuin pakinat ovat harvinaistuneet.
     Vesa Sisättö ja Jukka Halme arvioivat varovasti, että ”ehkä pakinoinnin suurin vihollinen on viime vuosikymmeniä ollut puolivillainen kolumnointi”.
     Aino Suhola, Seppo Turunen ja Markku Varis pitävät omassa oppikirjassaan pakinaa niin uhanalaisena, että se pitäisi suojella kuin liito-orava. he kirjoittavat pakinan olevan suomalaislehdistön genre ja kolumnin tuontitavaraa. Suojella siis pitäisi jotain suomalaista, jotta ulkomaalainen ei jyräisi sitä.
     Suojeluvaatimus on tietysti liioittelua, mikä sopii pakinastakirjoitettaessa. liito-oravavertaus ontuu siinä mielessä, että pakinoita kuitenkin tapaa luonnollisessa elinympäristössään päivittäin, mutta kuka on nähnyt liito-oravan?
     Pitkään jatkuneesta uhanalaisuudesta ja uhkaavasta sukupuutosta huolimatta pakinoita kirjoitetaan 2010-luvullakin. Rivit harventuvat ja harmaantuvat, mutta valtakunnallisesti tunnettuja tekijöitä on edelleen, ja harva paikallislehti pärjää ilman paikallista pakinoitsijaa.
     Nykyään mediassa on paljon muutakin uutisista erottuvaa persoonallista tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua aineistoa kuin pakinoita. kolumniko vain on ajanut pakinan yli?
     Puhtaan kolumnin ja puhtaan pakinan erottaa toisistaan, mutta lajityyppien rajamailla on hämärää. siellä on tyyliltään vaihtelevia toimituksellisia, uutisia höystäviä ja kirjoittajan kuvalla varustettuja kommentteja ja näkökulmia. kehnoimmillaan ne ovat lehden konseptiin kuuluvaa pakkopullaa, parhaimmillaan parempaa journalismia kuin uutiset, joihin ne liittyvät.
     Kolumneissa ja kommenteissa näkee kielellistä ilottelua ja ironiaa, mikä tekee kirjoituksesta pakinan. Pakinoina taas julkaistaan juttuja, jotka eivät ole kovin hauskoja, vaikka huvittaminen on pakinan päätehtävä. ne eivät ole kolumnejakaan. kolumni ei ole epäonnistunut pakina, eikä pakina ole vitseillä höystetty kolumni.

Hyvä naapuri

Se alkoi keväällä, kun olimme ensimmäistä kertaa mökillä. Oli aivan tavallinen rauhallinen sunnuntaiaamu. Olin tarkistanut linnunpöntöt, oikaissut laiturin, puhdistanut rännit, kaatanut pari kesällä pihaa pahasti varjostanutta puuta ja mietin, mitä tekisin iltapäivällä.
Silloin mereltä kuului kurkien huutoa, ja komea aura alkoi lähestyä rantaamme. Ihmettelin vähän, että onpa siinä muodostelman kärjessä iso lintu, mutta eihän se mikään kurki ollut, vaan riippuliitimellä lentävä mies, ja se laskeutui naapuritontille.

Kerroin asiasta vaimolle, mutta se sanoi, että näen näkyjä ja käski pyyhkiä hiet silmistä.

Pari päivää oli rauhallista, mutta sitten yhtenä utuisena aamuna näin, kuinka joku ui lahden yli. Vesi oli vielä aika kylmää, mutta uimarilla oli hurja vauhti päällä ja vielä painavan näköinen reppu selässä. Menin mökkiin kertomaan vaimolle, mutta hän se sanoi, että eihän tuollaisessa sumussa edes näe mitään.

Kurkistin verhojen raosta, ja sinne naapurin rantaan se uimari meni. Näytti riippuliitäjältä.

Kerran, kun istuimme löylyjen välissä saunan kuistilla, naapuritontilta kuului outoa murinaa. Nyt vaimokin kuuli, ja hiivimme yhdessä tonttien väliselle riukuaidalle. Ja mitä ihmettä! Mökkinaapuri painiskeli siellä tiikerinpentujen kanssa. Mistä tänne meidän rannalle on tiikereitä tullut?

Ovatpa söpöjä, sanoi vaimo vain, enkä tiedä vieläkään, tarkoittiko hän tiikereitä, paidatonta naapuria vai molempia.

Loppukesästä, kun olimme jo pakkaamassa tavaroita ja palailemassa kaupunkiin, tapasin naapurin aidalla.

- Sinulla on ollut värikäs kesä, minä sanoin.

- No juu. Tässä on ollut kaikenlaista. Mitä muuten tuumat, jos siirrän tätä aitaa vähän teidän puolellenne?

- Lasket varmaan leikkiä. Eihän sellaista tehdä Suomessa. Mutta jos vakavissasi kysyt, niin sanon, että ei.

- No, siirrän kuitenkin.

Jätin äijän puheet omaan arvoonsa, samaan piikkiin outojen harrastusten kanssa.

Nostin viimeisen nyssykän tavarasäiliöön, ja kurvasimme portista ulos. Taustapeilistä näin, kuinka naapuri irrotti aidantolppia.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19.10.2014

Lisää tätä kirjassa Pakinalähetys 

 

Kun isä lampun osti

Vastahan se oli 1880-luvulla, kun  isä lampun osti ja sanoi äidille näinikään:

– Äiti hoi, kuulehan, eiköhän ostettaisi lamppua meillekin?

Kun äiti ihmetteli, että mitä lamppua, alkoi isä kertoa, kuinka kauppamies on tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Niitä kutsutaan ledeiksi, ja niitä voi polttaa vaikka sata tuhatta tuntia.

– Eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti palakoon, julisti isä.

Äidin mielestä ei ollut mitään järkeä polttaa lamppua läpi yön, sadasta tuhannesta tunnista puhumattakaan. Eihän siinä saa untakaan silmäänsä, kun valo häikäisee koko ajan.

Isä väitti, että pärepuutkin alkavat olla lopussa, joten kyllä lediä pitää lähteä kirkolta hakemaan.

– Osta sitten, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö vai valoa säteilevä diodi, kunhan vain kehrätä näen, sanoi äiti.

Kun isä tuli kirkolta, hänellä oli tuliaisinaan sellainen lamppu, että kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla.

– Kirkolla kuulin myös, että Salon kaupunki se vasta on kuuluisa ledeistään, ja että tällaisen valon kehittäjät saavat vielä joskus Nobelin palkinnon, kerskui isä tiedoillaan.

– Saloonko Nobelin palkinto? ihmetteli äiti.

– Ei Saloon, vaan japanilaisille. Vaikka ei siitä tiedä. Kuulon mukaan Nobel-komitean päätöksestä valitetaan hallinto-oikeuteen.

Tapahtui 130 vuotta sitten muutakin mullistavaa. Siihen aikaan, kun Juhani Aho kertoi öljyvalon tulosta, viritteli Johan Jakob Reinberg palkkikameransa Salon sillalle ja tähtäsi torille. Vanhin tunnetu valokuva Salosta on esillä Veturitallin näyttelyssä.

Salo on muuttunut sitten 1800-luvun lopun, mutta salolaiset eivät. Keskellä kuvaa isäntä ajaa reellä ties kuinka monennetta kierrosta pitkin Horninkatua. Osoite on tiedossa, mutta oikean oven edestä ei ole vielä vapautunut parkkipaikkaa.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 12.10.2014

Pakinoita myös kirjassa Pakinalähetys 

Pakinalähetys on alkanut

Tässä Tommi Aition arvio Salon Seudun Sanomissa:

Diminutiivisen muodon mestari
TOMMI AITIO
Asko Lehtonen: Pakinalähetys. Enostone 115 s. 23 e.
Suomalaisessa päivälehdistössä on turhan paljon kolumnisteja ja ihan liian vähän pakinoitsijoita. Suhdeluku oli ennen päinvastainen, ja pakina kukoisti melkeinpä sanomalehtijournalismin kuninkuuslajina.
Asko Lehtonen on viimeisiä vanhan koulukunnan pakinoitsijoita, lyhyen muodon ja tiiviin mitan taituri ja sellaisena katoavaa lajia, jota muutaman sukupolven päästä muistellaan sapelihammastiikerin kaltaisena muinaisjäänteenä.
Äkkiseltään voisi luulla, ettei pakinoilla yleensä ja Lehtosen turinoilla erityisesti ole mitään tekemistä uutistyön kanssa. Mielikuva on kuitenkin väärä, sillä parhaimmillaan pakina syventää päivänpolttavaa uutista tehokkaammin kuin pari puisevaa pääkirjoitusta ja koreavärinen infografiikka yhteensä.
Asko Lehtosen pakinoissa erityisesti salonseutulaiset paikallisuutiset avautuvat kokonaan uuteen horisonttiin, jossa erimielinen lukija on hyvin lähellä vaihtaa mielipidettään. Tai vähintäänkin innostuu nauramaan omalle, vankalle näkemykselleen.
Pakinalähetys kokoaa Lehtosen parhaat vedot yksiin kansiin ja koska pakina on ekonominen ilmaisumuoto myös Lehtosen kirja on pieni kuin rippikoululaisen taskuraamattu, vain pikkuisen ohuempi.
Jaarittelua kaipaavien sopii lukea ihan toisia kirjoittajia, sillä Lehtonen menee aina suoraan asian ytimeen vaikka ilmitasolla näyttääkin jutustelevan nimenomaan asian vierestä.
On tärkeää huomata, että Lehtonen ei ole minimalistinen, ainoastaan diminutiivinen. Jutut ovat pikkuruisia, mutta eivät millään lailla olennaiseen karsittuja.
Sanallinen sukkeluus on pakinoitsijan elinehto, leipäpuu ja elämäntyö. Huonosanainen joutuu tyytymään kolumnien rustaamiseen, mutta Asko Lehtosen kaltainen verbaalinen kymmenottelija vangitsee yleisönsä mielenkiinnon myös silloin kun pakinan aihe ei kosketa millään lailla tai pakinassa ei edes ole aihetta.
Sellaista ei nimittäin aina tarvita. Pakinalähetyksen tilkkeeksi laadituissa ilmaisumuodon syväolemusta pohdiskelevissa miniesseissään Lehtonen muun muassa tunnustaa, että joskus hänellä on kirjoittamaan ryhtyessään tiedossa vain lause, johon pakina päättyy.
Mutta kun loppuisku eli punch on yhtä tyrmäävä kuin ”isäpiirin tiedossa”, sitä edeltävillä parillatuhannella kirjainmerkillä on ihmeen vähän merkitystä.