Sydäntä vain puolikas

Torille on pystytte kuusi, ja komissaari Katainen teki paketin, joten joulu saa tulla.

Mutta sitä ennen: tervetuloa seuraamaan uutta kiihkeätempoista sairaalasarjaa Soten syke. Siinä sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen traumapoliklinikan henkilökunta kokoaa himmeleitä ja avartaa yhtä luukkua.

Kuola valuu ja veri roiskuu, kun potilaita tulee ja menee. On jalattomia, kädettömiä ja selkärangattomia, ja välillä meno äityy aivan päättömäksi.

Mistä nyt kohistaan? Sisään tulevat Ruotsin kuningas ja kruununprinsessa, ja kuningas huutaa, että täällä on monivammapotilas, Klingspor, kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.

Seuraavaksi tiskille hoippuu linkkuveitseksi taittunut kansalainen ja valittaa:

– Vatsaan koskee.

– Jaaha. Ja millä alueella.

–Tässä vatsan alueella, tietenkin.

– Ei vaan millä sote-alueella?

– Häh?

– Länsi-, Itä, Pohjois-, Keski- vai Suur-Suomi?

– En minä tiedä.

– No, mikä tuottajavastuukuntayhtymä?

– Vastuu? Kaipa se ravintoloitsija on vastuussa, jos tämä on ruokamyrkytys.

– Nyt on parempi, että menette ulos noista ovista, joista juuri tulitte sisään. Tämän ei ole mikään komediasarja, vaan asiantuntijavoimin ja parlamentaarisesti taustoitettua draamaa.

Vartija tulee ja tarttuu potilasta kyynärvarresta.

– Haluan puhua ylilääkäri Stubbin kanssa, vaatii potilas.

– Hän ei ole enää palveluksessamme. Hän kirjoitti itselleen lähetteen yksityisvastaanotolle, koska se on kannattavampaa sekä hänelle että yhteiskunnalle eli kaikki voittavat paitsi ehkä sinä.

– Entä apulaisylilääkäri Rinne?

– Hän on eläkeläisten kalastusretkellä siltä varalta, että jollakulla menee koukku sormeen tai uistin korvaan.

Potilas tarttuu viimeiseen oljenkorteen:

– Pääsenkö Sipilän ja Soinin puheille?

– Heidän vastaanottohuoneensa on tuossa vastapäätä eli oppositiossa, mutta herrat kandit eivät ole siellä. Heitä ei ole näkynyt eduskunnan avioliittoäänestyksen jälkeen.

– Missä he mahtavat olla?

Hoitaja kumartuu tiskin yli ja kuiskaa:

– Luulisin, että lakanavarastossa.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 30.11.2014

Turun Sanomien arvio pakinalähetyksestä. Kriitikko oivaltanut kirjan ja pakinan luonteen: "Lehtosen valtti on kuitenkin vivahteikas sanankäyttö. Teksti saattaa hymyilyttää sanallisella nokkeluudellaan, vaikka käsiteltävä asia olisi menneen talven lumi."

http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/705275/Ylistys+pakinalle

Ylistys pakinalle

Kirjat | Turun Sanomat 27.11.2014 03:29 | 0

Asko Lehtonen: Pakinalähetys. Enostone. 115 s.
Pakina on haastava laji. Luetelkaapa nopeasti kymmenen keskeistä 2000-luvun suomalaista pakinoitsijaa. Montako muistitte? Aivan, vaatii vähän miettimistä.
Nykyään kirjoitetaan blogeja ja kolumneja, twiitataan ja päivitetään Facebookia. Pakina kamppailee lukijoista siinä missä muukin lehtimaailma. Kaiken lisäksi pakina kuulostaa sanana vanhahtavalta, menneen maailma touhulta.
Mutta onko se sitä? Salon Seudun Sanomien toimittajan ja pakinoitsijan Asko Lehtosen mielestä ei. Hän todistaa väitteen kokoelmallaan Pakinalähetys. Hauskaa luettavaa, ja sitähän pakina pyrkii olemaan.
Pakina käsittelee usein ajankohtaisia aiheita, mutta ei aina. Kyllä ajattomistakin aiheista pakina syntyy. Ajattomat aiheet ovat siitä hyviä, että nimestään huolimatta ne ovat aina ajankohtaisia.
Lehdessä julkaistun pakinan osalta ajankohtaisuuden ja ajattomuuden kysymys ei ole kovin tärkeä. Päivän pakinasta lukija tietää heti mistä on kyse.
Pakinakokoelman kannalta tilanne on toinen. Jotkut asiat vanhenevat väistämättä ja samalla tylsyy terä, jonka pakinoitsija on sanomistaan varten varta vasten hionut.
Eivät kaikki Lehtosen kokoelmaansa valitsemat pakinatkaan ole säilyttäneet tuoreuttaan. Lehtosen valtti on kuitenkin vivahteikas sanankäyttö. Teksti saattaa hymyilyttää sanallisella nokkeluudellaan, vaikka käsiteltävä asia olisi menneen talven lumi.
Koska olen Lehtosen tavoin puujalkahuumorin ystävä, jaksan aina ilahtua hauskasta sanaleikistä, joka parhaimmillaan kääntää asiat päälaelleen. Tai ei ainakaan ilmaise asiaa, kuten se on aina ennen ilmaistu.
Pakinoiden oheen Lehtonen on kirjoittanut lyhyitä, muun muassa pakinan historiaa, luonnetta, tavoitteita ja nykytilaa valottavia tekstejä. Vaikka hyvät pakinat totta kai toimivat sellaisenaan, selityksittä, asiatekstit tuovat kokoelmaan mukavaa lisäarvoa.
Lisäksi ne omalta osaltaan muistuttavat pakinoinnin vaativuudesta. Hauska ja oivaltava teksti ei synny vitsejä kertomalla. Täytyy olla terävä kynä, laaja yleissivistys ja näkemyksellisyyttä yhdistellä asioita.

KIMMO RANTANEN

Musta Väinämöinen

Miten maailma on syntynyt? Luojan luomana? Maan ja taivaan yhtyessä? Alkuräjähdyksessä?

No, setä kertoo.

Äkälintu angry bird lenteä lekuttelevi ja etsi pesää, johon voisi laskea munansa. Veen emo, ilman impi nosti polvensa heinämättääksi, ja siihen se lintu muni seitsemän munaa. Ja kun se aikansa hautoi, syntyi maailma ja syntyivät Kalevalan maa ja kansa.

Kalevalaisille tapahtui kaikenlaista jännää, eikä ole ihme, että ennen pitkää suomalaiset päättivät tehdä Kalevalasta kolmeosaisen, kansainvälisen suurelokuvan. Ennen elokuvaa tekijöillä on ollut sormensa pelissä peleissä.

Koska elokuvalla ei ole vielä näyttelijöitä eikä budjettia, kansalliseepoksen versiointiin voi vaikuttaa kansalaismielipiteellä.

Suomessa on ennenkin suunniteltu suurelokuvia suurmiehistä. Mikäli Kalevalalle käy niin kuin Mannerheimille, parin vuoden päästä televisiossa nähdään musta Väinämöinen.

Pohjoismaissa tehdään kansainvälisestikin kiinnostavia jännityssarjoja. Miksei suomalaiseen Kalevalaankin lisättäisi dramatiikkaa Saaren Kyllikin murhalla?

Menestyselokuvaan tarvitaan tähtiä. Suomessa on niin monia hyviä näyttelijöitä, että menestysteos voidaan toteuttaa kotimaisin voimin. Keskeiset miesosat esittää Aku Hirviniemi, naisosat Iina Kuustonen.

Vain yhteen rooliin tarvitaan jenkkivahvistus. Kullervoksi kutsutaan näyttelijä Samuel L. Jackson, jotta saadaan kunnon kiroukset.

Lemminkäinen on luonnerooli melkein kenelle tahansa.Viihdelehtien perusteella näyttelijä ei ota työtään tosissaan, jos ei ole välillä ihan palasina.

Peleissä, lasten animaatioissa ja monessa koko perheen viihdeohjelmassakin on vaikea erottaa, missä tuote loppuu ja oheistuote alkaa. Kalevala on aihe, jonka ympärille on helppo rakentaa laaja tuoteperhe Kantele Hero -konsolipelistä Ilmarin emännän aamiaisleipään.

Varsinaista elokuvatrilogiaa suositummaksi nousevat kuitenkin Ville Haapasalon juontamat televisiosarjat Pohjolan halki 30 päivässä ja Haapasalo Goes Tuonela.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.11.2014

Tämän runon haluaisit kuulla

Salossa oli tänään onnistunut Varsinais-Suomen runoviikon tapahtuma. Paikkana oli hyväksi havaittu kahvila Toinen Keksi.

Oman, ehkä synkeähkön settini loppukevennykseksi esitin, siis luin:

TÄMÄN RUNON HALUAISIT KUULLA

Tätä runoa ei saa kopioida eikä levittää yleisölle

tätä runoa ei saa muistella kotona

tätä runoa ei saa katsoa kun se riisuu itsensä

tämä runo on salarakas oikeuden päätöksellä ja päätös on julkipantu

tätä runoa ei saa lukea ääneen toisten kuullen

korkeintaan kuiskaten

virka-aikaan viimeisessä kirjastossa

tämän runon oikeudet pidätetään

ja tuotto käytetään lyhentämättömänä

tätä runoa ei saa jättää yksinään huoneeseen hehkumaan

tätä runoa ei saa peittää ja tämän saa avata

vain valtuutettu asiantuntija

tämä runo oli parasta ennen ja TÄMÄN

sinä haluaisit kuulla

Ote Pakinalähetyksen alusta

Kirjallisuutta vai journalismia?

Tähän kirjaan on koottu salon seudun sanomiin kirjoittamiani pakinoita muutaman viime vuoden ajalta (alkuperäinen julkaisupäivä suluissa). Olen vähäisesti korjaillut joitain tekstejä, mutta pääasiassa pakinat ovat alkuperäisessä kuosissaan.

     Pohdiskelen myös pakinan luonnetta ja pakinan kirjoittamista työnä. lähestyn aihetta häpeilemättömän subjektiivisesti: mitä minä ajattelen pakinan olevan, ja mitä lukija voi pakinoistani löytää.
     Eivätkö pakinat ole vähän vanhanaikaisia? kysyi kollega kahvipöydässä. Kyllä ne ovat, mutta muotoilisin asian kuitenkin toisin: pakinalla on pitkät perinteet. nykyaikaiset olympialaiset perustuvat antiikin olympiakisoihin. Myös pakinan juuret ovat antiikissa: jo antiikin kirjailijoilla oli pakinan piirteitä sisältäviä kirjoituksia. Pakinan varsinainen kehitys liittyy kuitenkin nykyaikaisen lehdistön syntyhistoriaan. tässä yhteydessä nykyaika tarkoittaa muutamaa viimeistä vuosisataa.

*

Ylioppilaslehden pakinoita tutkineen, niistä väitelleen ja samalla suomalaisen pakinatutkimuksen perusteoksen kirjoittaneen Kirsti Mannisen mukaan suomalaiset sanomalehtipakinat kehittyivät 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta lähtien valistuskirjoitusten ja maaseutukirjeiden kautta henkeviksi kulttuuripakinoiksi, poleemisiksi poliittisiksi pakinoiksi ja leppoisiksi humoreskeiksi.
     Suomalaisen pakinan kulta-aika sijoitetaan Venäjän vallan loppuvuosiin, 1900-luvun alussa kun toimittajat joutuivat sensuurin takia käsittelemään tärkeitä ja arkoja asioita epäsuorasti.

     Anarkistinen pakina alkoi Mannisen mukaan vakiinnuttaa asemaansa modernina tyylinä 1960-luvun lopulla. anarkistinen pakina tarkastelee yhteiskuntaa sivusta ja ulkopuolelta, eikä kirjoittaja pyri vaikuttamaan suoraan lukijoiden mielipiteisiin, vaan muokkaa heidän maailmankuvaansa epäsuorasti.

     Murrosaikana 1960-lukua pitävät myös Vesa Sisättö ja Jukka Halme, jotka venyttävät kotimaisia pakinoitsijoita esittelevässä kirjassaan pakinoinnin kulta-ajan jatkumaan juuri 1960-luvulle saakka. he toteavat tosin, että sen jälkeenkin on ilmaantunut lajityypin mestareita.
     Kulta-ajan pakinoitsijoita olivat Sisätön ja Halmeen mukaanmuiden muassa Aapeli (Simo Puupponen) ja Olli (Väinö Nuorteva), myöhempiä mestareita Bisquit (Seppo Ahti), Sinikka Nopola ja Markus Kajo.

*

Ujuttauduin sekä suomalaisen pakinan että lehdistön historiaan 1970-luvun puolivälissä. Olin 14-vuotias oppikoululainen, kun äidinkielenopettajani antoi Ollia ja Erkki-Mikaelia (Erkki-Mikael Salmi) apinoiviksi pakinoiksi kirjoittamistani kouluaineista kympin ja vähän päälle.

     Paikallinen päivälehti, nykyinen työnantajani, julkaisi kirjoitelmat. Siitä lähtien olen saanut rahaa lehtikirjoittamisesta.

     Pakina määritellään yleisesti kirjalliseksi tai suulliseksi esitykseksi, joka käsittelee ajankohtaista tai yleisölle muuten tuttua aihetta humoristisesti. Pakinassa kielellinen nokkeluus on vähintään yhtä tärkeää kuin pyrkimys vaikuttaa lukijan mielipiteeseen, ehkä tärkeämpääkin.

     Pakinoita julkaistaan painetuissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa, ja niitä esitetään radiossa ja televisiossa – uutisten ja muun asiallisen journalismin joukossa. lukija, katsoja tai kuuntelija voivat miettiä, miksi jokin uutinen on tehty. Jos se on tehty hyvin, vastaanottaja ei joudu kuitenkaan pohtimaan, mitä siinä sanotaan. Pääkirjoituksesta pitäisi ymmärtää kertalukemalla, mikä on lehden kanta ja kolumnikin on yleensä sillä tavalla yksiselitteinen, että lukijan ei tarvitse arvailla kirjoittajan mielipidettä.
     Nykyaikainen pakina on toista maata. sen kuuluu herättää levottomuutta ja sen pitää antaa lukijalle tilaa tulkita, mitä jutulla oikein ajetaan takaa.
     Pakina voi jäljitellä puhetta, saarnaa, uutista, reportaasia, näytelmää, satua, runoa, ostoslistaa, käyttöohjetta… tyylilajeina ovat ironia, parodia ja satiiri. yhtä lailla kuin pakinaa on vaikea määritellä täsmällisesti, sen tyylilajejakin nimetään monin tavoin. Toini Rahtu toteaa, että samaa viestiä saattaa yksi kutsua ironiseksi, toinen sarkastiseksi, kolmas satiiriseksi, neljäs parodiseksi. Sari Kivistö ja H.K. Riikonen korostavat, että satiiri ei ole hyväntahtoista, eikä se pyri pelkästään hauskuuttamaan niin kuin komedia, jonka päämäärä on viihdyttää. Parodiasta satiiri eroaa siinä, että satiirin kohde ei ole kielen tai kirjallisuuden sisällä niin kuin parodian. toisaalta satiirikin hyödyntää parodiaa, ja se hyödyntää myös ironiaa tarkoittaessaan päinvastaista kuin mitä sanotaan.
     Aarne Kinnunen kutsuu humoristiksi kirjailijaa, joka kirjoittaa pakinoita tai komedioita tai joka näkee ympärillään koomisia tapauksia ja reagoi niihin välittömästi ja mielihyvää tuntien. hän ei pelkästään irvaile, vaan halua esimerkiksi osoittaa, kuinka naurettavasti jotkut ihmiset esiintyvät.
     Niin tai näin, jonkinlaisesta konstailusta on joka tapauksessakysymys, eikä se miellytä kaikkia. ”siinä missä toinen purskahtaa nauruun, toinen kiukustuu viestin hämäryydestä. siinä missä toinen pitää ironikkoa älykkäänä, asioihin vakavasti ja monelta kannalta paneutuvana totuudenetsijänä, siinä toinen pitää häntä pinnallisena pelkurina ja tyhjän höpöttäjänä, kannanottoja karttavana luistelijana”, kirjoittaa Rahtu.

*

Pakina-sanan alkuperä lienee pakista-verbissä. se tarkoittaa rupattelua ja viihdyttävää jutustelua. Pakinan harvoin käytetty synonyymi koseria on väännetty ruotsista, jonka koserie taas on peräisin ranskan causerie-verbistä. lörpöttelyä ja viihdyttävää tarinointia merkitsee sekin. suomalaisen pakinan historiasta löytyy jutustelevaa ja lörpöttelevääkin aineistoa, mutta nykyaikainen pakina on tyyliltään tiukempaa tavaraa.
     Lörpöttelyä toki esiintyy edelleen. Vesa Sisättö ja Jukka Halme esittävät, että kaikkia pakinoita ei ole tarkoitettukaan naurattamaan. Kirjoittaja voi kuvata sydämellisesti ja hyväntuulisesti elämän pieniä hetkiä ja ilmiöitä.
     Oma paikkansa maailmassa noinkin kuvatuilla kirjoituksilla on, mutta ovatko ne pakinoita vai liukuvatko ne lajityyppien välisten venyvien rajojen yli esseen, novellin tai kepeän kolumnin puolelle?
     Olen alkanut vierastaa sitä, että pakinat luetaan mielipidekirjoituksiksi. Varsinkin poliittiset pakinat ovat toki olleet kantaaottavia, mutta minun pakinakäsitykseni on niin kaunokirjallinen, että siinä mielipide on toisarvoinen asia. ainakaan pakinassa esitetty mielipide ei ole yksiselitteinen.
     Pakinoitsijan ei tarvitse kirjoittamaan ryhtyessään olla välttämättä mitään mieltä, ja toivottavasti lukijakin pystyy nauttimaan pakinasta, vaikka siinä ei otetakaan selvästi kantaa. Pakinoitsija paljastaa herkemmin, miten hän ajattelee kuin mitä ajattelee.
     ”Taiteilija peilaa aikaansa, tiedemies pyrkii synteesiin, mutta pakinoitsijalla täytyy olla aihe,” sanoo Seppo Ahti. Pakinoitsija voi pilailla melkein minkä tahansa, myös itsensä, kustannuksella ja asioilla, jotka ovat hänelle itselleenkin tärkeitä ja arvokkaita. Vaikka pakinoitsijalla ei olisikaan selvää mielipidettä käsittelemästään aiheesta, hänellä pitää silti olla näkemys itsestään, työstään, maailmasta. Pakina ei kukoista nihilismissä ja kyynisyydessä.
     Kirsti Manninen toteaa, että pakinaa ei voi lukea samanlaisinehdoin kuin pääkirjoitusta, uutista tai artikkelia. Pakina edellyttää lukijalta valpastumista, ja hänen on mentävä mukaan pakinoitsijan leikkiin. lukijalle pitää kuitenkin ilmoittaa vinjetillä tai juonnolla, että nyt leikitään ja että tähän tekstiin pitää suhtautua toisin kuin julkaisun tai kanavan muuhun aineistoon.
     Vaatimus pakinan erottamisesta muusta aineistosta sisältää olettamuksen, että muuta aineistoa on. tämä on minusta olennaista. Pakinan ominaispiirre on normipoikkeama, ja suurin osa pakinan tehosta laimenee, jos sen ympärillä ei ole uutisia, pääkirjoituksia, lukijoiden lähettämiä viestejä tai muuta toimituksellista aineistoa, josta pakina poikkeaa. kirjoittajan omassa blogissaan omissa nimissään julkaisema

kirjoitus voi olla pakinatyylinen, mutta onko se pakina? ei välttämättä, mutta bloggaajakin voi olla pakinoitsija, jos hän kirjoittaa taajaan ja säännöllisesti.
     Yksi syntymäpäiväruno ei tee runoilijaa, yksi piirros ei tee pilapiirtäjää, eikä yksi huvittava kirjoitus tee pakinoitsijaa. Manninen puhuu pakinoitsijan perspektiivistä ja siitä, että lukijan mielikuva pakinoitsijan näkökulmasta syntyy pakina pakinalta
     Pakinoitsijalta edellytetään siis tuotantoa, tunnistettavaa tyyliä ja ymmärtävää yleisöä.

*

Sanomalehtipakina on ehtymässä. Huvittaminen ja hauskuuttaminen ovat siirtyneet niin sanotulle show-teollisuudelle. Näin kirjoitti Hannu Taanila vuonna 1970 julkaistussa kirjallisuuden historiassa.

Samoihin aikoihin nimimerkki Bisquit, Seppo Ahti, alkoi nousta kansalliseen tunnettuuteen, ja hän on varmasti esikuva monelle myöhemmin aloittaneelle pakinoitsijalle; jos ei tyylillisesti, niin ainakin ahkeruuden ja ihailtavan tasalaatuisuuden takia. toki ahdin panos on merkittävä myös ”show-teollisuudessa”.
     40 vuotta Taanilan jälkeen Jyrki Pietilä totesi tutkimuksessaan kolumnin ajaneen pakinan yli. hänen mukaansa kolumnit ovat yleistyneet samassa tahdissa kuin pakinat ovat harvinaistuneet.
     Vesa Sisättö ja Jukka Halme arvioivat varovasti, että ”ehkä pakinoinnin suurin vihollinen on viime vuosikymmeniä ollut puolivillainen kolumnointi”.
     Aino Suhola, Seppo Turunen ja Markku Varis pitävät omassa oppikirjassaan pakinaa niin uhanalaisena, että se pitäisi suojella kuin liito-orava. he kirjoittavat pakinan olevan suomalaislehdistön genre ja kolumnin tuontitavaraa. Suojella siis pitäisi jotain suomalaista, jotta ulkomaalainen ei jyräisi sitä.
     Suojeluvaatimus on tietysti liioittelua, mikä sopii pakinastakirjoitettaessa. liito-oravavertaus ontuu siinä mielessä, että pakinoita kuitenkin tapaa luonnollisessa elinympäristössään päivittäin, mutta kuka on nähnyt liito-oravan?
     Pitkään jatkuneesta uhanalaisuudesta ja uhkaavasta sukupuutosta huolimatta pakinoita kirjoitetaan 2010-luvullakin. Rivit harventuvat ja harmaantuvat, mutta valtakunnallisesti tunnettuja tekijöitä on edelleen, ja harva paikallislehti pärjää ilman paikallista pakinoitsijaa.
     Nykyään mediassa on paljon muutakin uutisista erottuvaa persoonallista tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua aineistoa kuin pakinoita. kolumniko vain on ajanut pakinan yli?
     Puhtaan kolumnin ja puhtaan pakinan erottaa toisistaan, mutta lajityyppien rajamailla on hämärää. siellä on tyyliltään vaihtelevia toimituksellisia, uutisia höystäviä ja kirjoittajan kuvalla varustettuja kommentteja ja näkökulmia. kehnoimmillaan ne ovat lehden konseptiin kuuluvaa pakkopullaa, parhaimmillaan parempaa journalismia kuin uutiset, joihin ne liittyvät.
     Kolumneissa ja kommenteissa näkee kielellistä ilottelua ja ironiaa, mikä tekee kirjoituksesta pakinan. Pakinoina taas julkaistaan juttuja, jotka eivät ole kovin hauskoja, vaikka huvittaminen on pakinan päätehtävä. ne eivät ole kolumnejakaan. kolumni ei ole epäonnistunut pakina, eikä pakina ole vitseillä höystetty kolumni.