– Äiti hoi, kuulehan, eiköhän ostettaisi lamppua meillekin?
Kun äiti ihmetteli, että mitä lamppua, alkoi isä kertoa, kuinka kauppamies on tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Niitä kutsutaan ledeiksi, ja niitä voi polttaa vaikka sata tuhatta tuntia.
– Eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti palakoon, julisti isä.
Äidin mielestä ei ollut mitään järkeä polttaa lamppua läpi yön, sadasta tuhannesta tunnista puhumattakaan. Eihän siinä saa untakaan silmäänsä, kun valo häikäisee koko ajan.
Isä väitti, että pärepuutkin alkavat olla lopussa, joten kyllä lediä pitää lähteä kirkolta hakemaan.
– Osta sitten, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö vai valoa säteilevä diodi, kunhan vain kehrätä näen, sanoi äiti.
Kun isä tuli kirkolta, hänellä oli tuliaisinaan sellainen lamppu, että kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla.
– Kirkolla kuulin myös, että Salon kaupunki se vasta on kuuluisa ledeistään, ja että tällaisen valon kehittäjät saavat vielä joskus Nobelin palkinnon, kerskui isä tiedoillaan.
– Saloonko Nobelin palkinto? ihmetteli äiti.
– Ei Saloon, vaan japanilaisille. Vaikka ei siitä tiedä. Kuulon mukaan Nobel-komitean päätöksestä valitetaan hallinto-oikeuteen.
Tapahtui 130 vuotta sitten muutakin mullistavaa. Siihen aikaan, kun Juhani Aho kertoi öljyvalon tulosta, viritteli Johan Jakob Reinberg palkkikameransa Salon sillalle ja tähtäsi torille. Vanhin tunnetu valokuva Salosta on esillä Veturitallin näyttelyssä.
Salo on muuttunut sitten 1800-luvun lopun, mutta salolaiset eivät. Keskellä kuvaa isäntä ajaa reellä ties kuinka monennetta kierrosta pitkin Horninkatua. Osoite on tiedossa, mutta oikean oven edestä ei ole vielä vapautunut parkkipaikkaa.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 12.10.2014
Pakinoita myös kirjassa Pakinalähetys
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti