Lavatähden varjossa

Pakkohan se on lukea.
Muuten ei saa tietää, millaisiin oktaaveihin sinivalkoinen ääni nousee panumiehen kyydissä.
Sinivalkoisella äänellä ei tässä viitata selostaja Pekka Tiilikaiseen, vaan laulaja Katri Helenaan, jonka kanssa vietetyistä esiaviollisista ja aviollisista vuosista professori Panu Rajala on kirjoittanut kirjan.
Olen tavannut Panu Rajalan kerran ohimennen. Odotimme kylmänä talvi-iltana sillan päällä Imatralla, että pato avataan. Kuohuista noussut vesihöyry teki meistä ja muista ihmeellisen luonnon voimaa ihailleista huuru-ukkoja.

Nyt Rajalan ympärillä kuohuu taas.
Hänen uudesta kirjastaan Lavatähti ja kirjamies on puhuttu ja kirjoitettu viikon mittaan jo toisen kirjan verran. Turha väittää, etteikö suomalaisia kiinnostaisi muukin kulttuuri kuin jääkiekko tai murtomaasuksihyppyammunta.
Katri Helena on arka aihe. Hän on kansallisomaisuutta ja suojelukohde kuin Kolin maisemat tai Paimion parantola. Moni fani on pahastunut hänen puolestaan jo ennen kuin on lukenut kirjan.
Panulla ja Katri Helenalla ei ilmeisesti ollut ensihuuman jälkeen riittävästi yhteistä, jotta liitto olisi kestänyt. Kun herra kirjoitti romaaneja routavuosien
ratsupoliisista, rouva lauloi puuhevosesta.
Ennen pitkää hiekkaranta alkoi näyttää autiolta. Silloin Rajala otti veneen ja souti vastarannalle.

Sininen ja valkoinen eivät ole ainoat värit maailmassa. Vihreä ja harmaa ovat menneet sekaisin, kun on setvitty ministeri Heidi Hautalan ja hänen miesystävänsä remontteja.
Homo sapiens on myös home sapiens, joka haluaa rakentaa ja kunnostaa kotia.
Hautala korjautti ovea, ja Andrej Nekrasov remppasi kartanoa. Katri Helena ja Rajala juhlivat aikoinaan häitään Hämeenkyrössä uudessa kodissa,  Kutsumuksessa.
Poliitikko läheisineen vedetään vastuuseen veroista. Taiteilijoiden elämä ei ole saman veroista. Epävarmuus kalvaa. Mustasukkaisuus jäytää. Kumpaa kuvaajat oikein kuvaavat? Mikä on rakkauden hinta? Kuitteja ei kysytä.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 24.3.2013

Paha sanoa

Norjalaiset kirkonmiehet närkästyivät, kun Jumalan karitsan sanomisia oli painettu Lambi-vessapaperiin. Suomalainen Metsä Tissue eli entinen Metsäliitto veti arkkinsa myynnistä Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa.
Metsä Tissue tekee talous- ja vessapaperia, Metsä Atsjue nenäliinoja.
Yhtiön tarkoitus ei ollut levittää pytyllä istujille uskonnollisia viestejä, vaan rakkautta ja iloa.
Sanomalehtipaperi on niin karkeaa, että pakinassa voi vapaasti käyttä vaikka Raamatusta löytyviä sanoja, sellaisia kuin ”että”, ”voi” ja ”vaikka”.
Raamatussa on paljon lainattavaa rakkauden ja ilon aihepiireistä, mutta sieltä löytää aineksia myös muunlaiseen pohdiskeluun.
Kyselyn mukaan kirkon työntekijät uskovat paljon useammin saatanan olemassaoloon  kuin suomalaiset yleensä. Osa on ehkä vastanut ihan piruuttaan, mutta silti mietityttää, viettävätkö seurakuntien palkolliset päivänsä ympäristössä, jossa persoonallisesta pahasta näkyy enemmän merkkejä kuin muualla maailmassa.
Kun kaikkea ironisoidaan ja vakavillakin asioilla lasketaan leikkiä, saatetaan saatanaan uskovalta kysyä, että muistiko hän ottaa lääkkeensä.
Mutta kun sekään ei auta! Tulee maallikkosaarnaaja, joka sanoo, että pahat henget ujuttautuvat ihmiseen juuri pillereissä ja tableteissa.
Sanoissa kannattaa olla tarkka muulloinkin, kun vessapaperia koristellessa.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa kaiken muun jo kokenut artisti pyrkii kirkkoon esiintymään. Hän menee muistitikku kourassaan esittäytymään kirkkoherran virkahuoneeseen ja sanoo: tässä on mun demoni.
Ei tule keikkaa.
Vaikka suomalaiset ovat etääntymässä kirkon opetuksesta, useimmilla tuntuu silti olevan tarvetta kokea yhteys johonkin arkipäivää suurempaan. Palvonnan mahdollisuttakaan ei ylenkatsota. Bruce Springsteenin Turun-konserttien liput ovat menneet kuin kuumille kiville.

 Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 10.3.2013