Lapatossu oikoradalla

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2019

Suomalaisen rautatieliikenteen vaiheita on tallennettu kahteen taideteokseen: Juhani Ahon Rautatie-kertomukseen ja Toivo Särkän Lapatossu-elokuvaan.
Kumpikin on ajankohtainen edelleen, ainakin tunnin junasta puhuttaessa.
Lapatossussa topparoikka rakentaa uutta junarataa ison talon vastahankaisen emännän maiden halki. Rautatiessä Matti ja Liisa menevät  ihmettelemään junaa ja uskaltautuvat jopa kyytiin, vaikka se menee niin kiivaasti, että korvissa suhisee.
Salossa virallinen näkemys on, että oikorata Espoosta on tärkeä, jotta Salo saadaan raiteilleen: pääkaupunkiseutu työpaikkoineen lähenee, Saloonkin tulee ehkä uutta työtä ja väkiluku kääntyy kasvuun.

Tunnin junaa arvostellaan monella perusteella, jopa sillä, että se on liian nopea. Mihin ihmisillä on muka niin kova kiire?
Rantaradan liikenteeseen verrattuna tunnin juna onkin uusi innovaatio. Nykyinen yli tunnin juna sopii parhaiten ihmisille, jotka elävät ilman aikataulua.
On myös väitetty, että uusi rata kulkee väärässä paikassa. Sitä ei saa kiskoa kenenkään metsään, pellolle tai pihapiiriin, mutta asemia pitää saada nykyisiin kyliin, jotta nekin voivat kehittyä ja kasvaa.
Junan kahvilavaunun ruuasta ei ole vielä valitettu. Tunnin junassa ei ehdi syödä päivän pannua, ainoastaan minuuttivellin.

Millainen merkitys hyvillä liikenneyhteyksillä on pienille maaseututaajamille? Tarkastellaanpa asiaa hieman laajemmin ja ymmärretään, että enimmäkseen liikenne on muualla kuin rautateillä, joita alettiin rakentaa, kun hevoskyyti alkoi tuntua liian hitaalta.
Vuonna 1960 valmistui oman aikansa tunnin juna ja kasvukäytävä, kun valtatie 1 sai kestopäällysteen. Ykköstien kylät ovat olleet jo vuosikymmeniä asvalttitien varrella. Kaikissa on vielä kasvuvaraa.

Tunnin junan aikataulut elävät, vaikka rataa ei ole vielä olemassa.
Ensin ajateltiin, että nopea junayhteys olisi käytössä 2030-luvun alussa. Sitten otettiin optimistisempi ote, ja alettiin puhua 2020-luvun lopusta. Siitä arviota pudotettiin ensi vuosikymmenen puoliväliin, ja tällä viikolla valtiovarainministeri Petteri Orpo sanoi pitävänsä mahdollisena, että koko Turun ja pääkaupunkiseudun välinen rataosuus on valmis  2020-luvun alkupuoliskolla.
Tällainen vauhti pelottaa. Vähän kun vielä kiristetään, niin lopputulos on pahin mahdollinen: tunnin juna meni jo.

Iloiset rosvot

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 3.2.2019

Tänään luemme iltasaduksi tarinan kolmesta iloisesta rosvosta nimiltään Kasper, Esper ja Joonatan.
Mutta sitä ennen jotain aivan muuta.

Yöllä ei tule uni. Ruoka ei maistu. Keskittymiskyky on tiessään. Vatsaa nipistää. Jännitys on sietämätöntä. Toteutuuko maakuntauudistus?
     Kyllä se toteutuu, vielä tänä vuonna. Linnaläänien aika alkaa jo olla ohi. Jotain ketterämpää ja tehokkaampaa tarvitaan tilalle – ja tietysti myös leveämpiä hartioita.
     Kritiikkiäkin kuuluu, ja on totta, että olemme sotineet Saksanmaalla jo toistakymmentä vuotta, ja kuningaskin on kuollut, mutta se ei saa estää tärkeiden hallinnollisten uudistusten toteuttamista kotimaassa. Menkööt linnaläänit, tulkoot läänit!
     Ai perhana, seinälle onkin jäänyt vuoden 1634 kalenteri, jossa esitellään värikuvin Kustaa II Adolfin kohtaloksi koitunutta toissavuotista Lützenin taistelua.
     No, miten olisi Kustaa III:n hallintouudistus? Se on hyvä. Läänit erotetaan maakunnista, ja maailma muuttuu paremmaksi.
     Toisaalta Kustaa ammuttiin oopperatalon naamiaisissa. Ei maakuntien takia, mutta kuitenkin.
Tapauksesta voi toki ottaa opikseen: hallintoon tarvitaan avoimuutta naamiohuvien sijaan.

Maakuntahallinnon ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus ovat yhdessä omituinen sekasikiö.
Toisessa päässä on vahvaan tieteellisen tutkimukseen perustuvaa lääketiedettä, toisessa päässä kansallisromantiikan sumuisista silmäkkeistä nouseva maakunta-aate.
     Uudistusten idea on tiivistetty niin, että keskusta haluaa maakuntauudistuksen, kokoomus haluaa valinnanvapauden ja perussuomalaiset ensin ja siniset sittemmin haluavat pysyä hallituksessa.
     Viimeksi mainitut ovat saavuttaneet tavoitteensa, vaikka uudistukset eivät toteutuisikaan.

Valinnanvapauden käsite on ollut viime päiviin saakka hämärä. Kriitikoiden mielestä muutos siirtää suomalaisten rahat kansainvälisten sijoittajien tileille veroparatiiseihin. Nyt sisältö on selvinnyt: päätä itse, haluatko olla ilman hoitajaa, nälkäisenä ja väärillä lääkkeillä kotona vai hoivakodissa.
     Elämme vielä aikaa ennen sote-uudistusta, jossa vastuu siirtyy maakunnalle ja valta maakuntavaltuustolle, mutta kyllä kuntapoliitikotkin ovat tehneet ulkoistuksilla ja palveluseteleillä työtä terveysjättien talouden turvaamiseksi.
     Kiitos-paitoja odotellessa voi kauhistella, mitä on saatu aikaan.

Meille varsinaissuomalaisille maakunta- ja sote-uudistus ovat erityisen läheisiä. Valinnanvapauspuolue kokoomuksen puheenjohtaja ja maakuntahallintokeskustan sote-vastuullinen ministeri ovat Turusta, mutta on meillä muutakin.
     Meillä on maakuntalaulu:

     Täällä Suomen synnyinmuistot,
     täällä työn ja tiedon puistot
     virttä valinnanvapauden soi.

Laura Kolbe: Koti, katu, kortteli

Artikkeli julkaistu Salon Seudun Sanomissa 27.1.2019

Laura Kolbe: Koti, katu, kortteli. Kirjapaja, 240 s.

Koko Suomi on 2010-luvulla läpeensä urbanisoitunut, ja kansa asuu taajamissa, mutta edelleen käydään verissä päin vääntöä aidon ja oikea suomalaisuuden tosiolemuksesta: landella vai stadissa!
Tätä tutkija Laura Kolbe kummastelee uudessa kirjassaan. Se pursuaa kaupunkien, kaupunkimaisuuden ja kaupunkilaisuuden erinomaisuutta. Lopulta kirjoittaja kannattaa kuitenkin ajatusta kaksoisidentiteetistä: jos kiellämme kaupungin ja maaseudun välisen erityissuhteen Suomessa, kiellämme itsemme ja sukumme tarinan.
Pala Kolben suvun tarinaa on Perttelissä, jossa hänen Pirkko-äitinsä  isä syntyi. Suhde Salon seudulle on kuitenkin hyvin hento. Sysmäläisyys on vienyt voiton.
Kysytään nyt kuitenkin, voiko Salon kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa olla kaupunkikulttuuria.
– Voi olla, ei se ole kiinni kaupungin koosta, Helsingin yliopiston Euroopan historian professori vastaa luentojen välissä.
– Samat arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ilmiöt läpäisevät kaupungit Shanghaista Saloon. Se, mitä kaupungeilta toivotaan, on universaalia.
Kaupungissa elämisestä puhuttaessa Kolbe mainitsee aina ranskalaisen käsitteen urbanité. Siihen sisältyvän hienon käytöksen, hienostuneisuuden ja kohteliaisuuden hän kiteyttää niin, että tullaan toimeen toisten kanssa, vaikka asutaan toisia liki.

Kauppapaikkana Salolla on monisatavuotinen historia. Markkinoita on pidetty 1700-luvulta lähtien, ja kaupunkimainen Salo alkoi rakentua torin ympärille parisataa vuotta sitten.
Matkan varrella kauppalaan ja kaupunkiin on liitetty ympäröivää maaseutua.
Salon kaltaisen maaseutukaupungin kaupunkimaisuuden kannalta ratkaisevaa on, millainen on sen keskusta, sanoo Kolbe.
– Se on pidettävä vetovoimaisena, eikä siitä saa tehdä amerikkalaista autokaupunkia.
Vaikka mittakaavaero on suuri, Kolbe näkee nykyisessä Salossa Lontoon mallin, historialla ladattuja kotiseutukeskuksia, jotka muodostavat kaupungin kokonaisuuden.
Suomen itsenäisyyden alkuaikoina maaseutu oli valtavirtaa, ja sen puolesta puhuttiin kiihkeästi. Sata vuotta sitten kymmenkunta prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa. Enemmistö asui maalla 1950-luvulle asti.
Väki pysyi maalla ja maaseutu asuttuna ensin torpparien itsenäistyttyä ja toisen maailmansodan jälkeen, kun siirtoväkeä asutettiin. Suuri rakennemuutos siirsi 1960-luvulla ihmisiä maalta kaupunkeihin, etsimään työtä  ja opiskelemaan. Osa lähti Ruotsin kaupunkeihin, kun Suomessa ei ollut työtä.
Nykyään jo 70 prosenttia suomalaisista asuu taajamissa. Tyypillinen suomalainen kaupunkimaisema sijaitsee metsän ja kaupungin kohtaamispisteessä, esikaupungissa ja lähiössä, kirjoittaa Kolbe.
Väki muuttaa edelleen taajamiin, ja urbanisoituminen on Suomessa yhä lähes Euroopan nopeinta.
Kolbe itse on toisen polven helsinkiläinen, ja hän asuu pääkaupungin keskustassa.

Televisiossa pyörii Stadi vs. lande -kilpailu, jossa helsinkiläiset ja muut suomalaiset asetetaan vastakkain vitsikkääksi tarkoitetussa tietokilpailussa. Terää vie, että tietämättömyys ei tunnista kilpailijoiden kotiosoitteita.
Kolbekin kirjoittaa pääkaupungin ja muun maan vastakkainasettelusta, joka ei ole vain suomalainen ilmiö. Kaupunkikulttuuri vie tulevaisuuteen, maaseudun tehtävä on olla passiivinen sivustakatsoja.
Jos saisi päättää, Kolbe korostaisi keskusteluissa erojen sijaan maaseudun ja kaupunkien samankaltaisuutta.
Hän kaipaa poliittista liikettä, joka pitäisi maakuntien Suomen elävänä, asuttuna ja virkeänä – ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeä kehittää kaupunkeja.

Kolbe poimii yhteisestä Euroopastamme hyviä muistutuksia siitä, miten maailma ja kaupungit muuttuvat. Mikä oikeus meillä nyt elävillä on olettaa, että kaikki pysyy nykyisellään?
Ennen kuin Sofiasta tuli Bulgarian pääkaupunki 1878, se oli pääosin muslimien ja juutalaisten kaupunki. Bukarest taas oli kreikkalainen ennen kuin siitä tehtiin Romanian pääkaupunki 1862. Sarajevossa asui 1800-luvulla yhtä paljon katolilaisia, ortodokseja ja muslimeja. Minskissä on tuntunut vahva juutalaisuuden ja Tallinnassa ja Riiassa saksalaisuuden vaikutus.
Lukijan sydäntäni lämmittää, että itsekin nykyään helsinkiläisessä kunnallispolitiikassa keskustalaisena mukana oleva Laura Kolbe tunnustaa rakastavansa kunnallispolitiikkaa ja -hallintoa. Itselläni on samanlaisia tuntemuksia – sillä varauksella, että rakastaa on ehkä liian voimakas sana, sillä pystyvätkö politiikka ja hallinto rakastamaan takaisin?

Yhtä lailla sykettä nostaa Kolben kuvaus rosoisessa, elämän täyteisessä Berliinissä liikkumisesta. Halikon kirkon kupeessa asuvakin voi ajatella olevansa ein bischen Berliner.

(Kannen kuva: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo. Kansi: Mika Tuominen.)