Ote Pakinalähetyksen alusta

Kirjallisuutta vai journalismia?

Tähän kirjaan on koottu salon seudun sanomiin kirjoittamiani pakinoita muutaman viime vuoden ajalta (alkuperäinen julkaisupäivä suluissa). Olen vähäisesti korjaillut joitain tekstejä, mutta pääasiassa pakinat ovat alkuperäisessä kuosissaan.

     Pohdiskelen myös pakinan luonnetta ja pakinan kirjoittamista työnä. lähestyn aihetta häpeilemättömän subjektiivisesti: mitä minä ajattelen pakinan olevan, ja mitä lukija voi pakinoistani löytää.
     Eivätkö pakinat ole vähän vanhanaikaisia? kysyi kollega kahvipöydässä. Kyllä ne ovat, mutta muotoilisin asian kuitenkin toisin: pakinalla on pitkät perinteet. nykyaikaiset olympialaiset perustuvat antiikin olympiakisoihin. Myös pakinan juuret ovat antiikissa: jo antiikin kirjailijoilla oli pakinan piirteitä sisältäviä kirjoituksia. Pakinan varsinainen kehitys liittyy kuitenkin nykyaikaisen lehdistön syntyhistoriaan. tässä yhteydessä nykyaika tarkoittaa muutamaa viimeistä vuosisataa.

*

Ylioppilaslehden pakinoita tutkineen, niistä väitelleen ja samalla suomalaisen pakinatutkimuksen perusteoksen kirjoittaneen Kirsti Mannisen mukaan suomalaiset sanomalehtipakinat kehittyivät 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta lähtien valistuskirjoitusten ja maaseutukirjeiden kautta henkeviksi kulttuuripakinoiksi, poleemisiksi poliittisiksi pakinoiksi ja leppoisiksi humoreskeiksi.
     Suomalaisen pakinan kulta-aika sijoitetaan Venäjän vallan loppuvuosiin, 1900-luvun alussa kun toimittajat joutuivat sensuurin takia käsittelemään tärkeitä ja arkoja asioita epäsuorasti.

     Anarkistinen pakina alkoi Mannisen mukaan vakiinnuttaa asemaansa modernina tyylinä 1960-luvun lopulla. anarkistinen pakina tarkastelee yhteiskuntaa sivusta ja ulkopuolelta, eikä kirjoittaja pyri vaikuttamaan suoraan lukijoiden mielipiteisiin, vaan muokkaa heidän maailmankuvaansa epäsuorasti.

     Murrosaikana 1960-lukua pitävät myös Vesa Sisättö ja Jukka Halme, jotka venyttävät kotimaisia pakinoitsijoita esittelevässä kirjassaan pakinoinnin kulta-ajan jatkumaan juuri 1960-luvulle saakka. he toteavat tosin, että sen jälkeenkin on ilmaantunut lajityypin mestareita.
     Kulta-ajan pakinoitsijoita olivat Sisätön ja Halmeen mukaanmuiden muassa Aapeli (Simo Puupponen) ja Olli (Väinö Nuorteva), myöhempiä mestareita Bisquit (Seppo Ahti), Sinikka Nopola ja Markus Kajo.

*

Ujuttauduin sekä suomalaisen pakinan että lehdistön historiaan 1970-luvun puolivälissä. Olin 14-vuotias oppikoululainen, kun äidinkielenopettajani antoi Ollia ja Erkki-Mikaelia (Erkki-Mikael Salmi) apinoiviksi pakinoiksi kirjoittamistani kouluaineista kympin ja vähän päälle.

     Paikallinen päivälehti, nykyinen työnantajani, julkaisi kirjoitelmat. Siitä lähtien olen saanut rahaa lehtikirjoittamisesta.

     Pakina määritellään yleisesti kirjalliseksi tai suulliseksi esitykseksi, joka käsittelee ajankohtaista tai yleisölle muuten tuttua aihetta humoristisesti. Pakinassa kielellinen nokkeluus on vähintään yhtä tärkeää kuin pyrkimys vaikuttaa lukijan mielipiteeseen, ehkä tärkeämpääkin.

     Pakinoita julkaistaan painetuissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa, ja niitä esitetään radiossa ja televisiossa – uutisten ja muun asiallisen journalismin joukossa. lukija, katsoja tai kuuntelija voivat miettiä, miksi jokin uutinen on tehty. Jos se on tehty hyvin, vastaanottaja ei joudu kuitenkaan pohtimaan, mitä siinä sanotaan. Pääkirjoituksesta pitäisi ymmärtää kertalukemalla, mikä on lehden kanta ja kolumnikin on yleensä sillä tavalla yksiselitteinen, että lukijan ei tarvitse arvailla kirjoittajan mielipidettä.
     Nykyaikainen pakina on toista maata. sen kuuluu herättää levottomuutta ja sen pitää antaa lukijalle tilaa tulkita, mitä jutulla oikein ajetaan takaa.
     Pakina voi jäljitellä puhetta, saarnaa, uutista, reportaasia, näytelmää, satua, runoa, ostoslistaa, käyttöohjetta… tyylilajeina ovat ironia, parodia ja satiiri. yhtä lailla kuin pakinaa on vaikea määritellä täsmällisesti, sen tyylilajejakin nimetään monin tavoin. Toini Rahtu toteaa, että samaa viestiä saattaa yksi kutsua ironiseksi, toinen sarkastiseksi, kolmas satiiriseksi, neljäs parodiseksi. Sari Kivistö ja H.K. Riikonen korostavat, että satiiri ei ole hyväntahtoista, eikä se pyri pelkästään hauskuuttamaan niin kuin komedia, jonka päämäärä on viihdyttää. Parodiasta satiiri eroaa siinä, että satiirin kohde ei ole kielen tai kirjallisuuden sisällä niin kuin parodian. toisaalta satiirikin hyödyntää parodiaa, ja se hyödyntää myös ironiaa tarkoittaessaan päinvastaista kuin mitä sanotaan.
     Aarne Kinnunen kutsuu humoristiksi kirjailijaa, joka kirjoittaa pakinoita tai komedioita tai joka näkee ympärillään koomisia tapauksia ja reagoi niihin välittömästi ja mielihyvää tuntien. hän ei pelkästään irvaile, vaan halua esimerkiksi osoittaa, kuinka naurettavasti jotkut ihmiset esiintyvät.
     Niin tai näin, jonkinlaisesta konstailusta on joka tapauksessakysymys, eikä se miellytä kaikkia. ”siinä missä toinen purskahtaa nauruun, toinen kiukustuu viestin hämäryydestä. siinä missä toinen pitää ironikkoa älykkäänä, asioihin vakavasti ja monelta kannalta paneutuvana totuudenetsijänä, siinä toinen pitää häntä pinnallisena pelkurina ja tyhjän höpöttäjänä, kannanottoja karttavana luistelijana”, kirjoittaa Rahtu.

*

Pakina-sanan alkuperä lienee pakista-verbissä. se tarkoittaa rupattelua ja viihdyttävää jutustelua. Pakinan harvoin käytetty synonyymi koseria on väännetty ruotsista, jonka koserie taas on peräisin ranskan causerie-verbistä. lörpöttelyä ja viihdyttävää tarinointia merkitsee sekin. suomalaisen pakinan historiasta löytyy jutustelevaa ja lörpöttelevääkin aineistoa, mutta nykyaikainen pakina on tyyliltään tiukempaa tavaraa.
     Lörpöttelyä toki esiintyy edelleen. Vesa Sisättö ja Jukka Halme esittävät, että kaikkia pakinoita ei ole tarkoitettukaan naurattamaan. Kirjoittaja voi kuvata sydämellisesti ja hyväntuulisesti elämän pieniä hetkiä ja ilmiöitä.
     Oma paikkansa maailmassa noinkin kuvatuilla kirjoituksilla on, mutta ovatko ne pakinoita vai liukuvatko ne lajityyppien välisten venyvien rajojen yli esseen, novellin tai kepeän kolumnin puolelle?
     Olen alkanut vierastaa sitä, että pakinat luetaan mielipidekirjoituksiksi. Varsinkin poliittiset pakinat ovat toki olleet kantaaottavia, mutta minun pakinakäsitykseni on niin kaunokirjallinen, että siinä mielipide on toisarvoinen asia. ainakaan pakinassa esitetty mielipide ei ole yksiselitteinen.
     Pakinoitsijan ei tarvitse kirjoittamaan ryhtyessään olla välttämättä mitään mieltä, ja toivottavasti lukijakin pystyy nauttimaan pakinasta, vaikka siinä ei otetakaan selvästi kantaa. Pakinoitsija paljastaa herkemmin, miten hän ajattelee kuin mitä ajattelee.
     ”Taiteilija peilaa aikaansa, tiedemies pyrkii synteesiin, mutta pakinoitsijalla täytyy olla aihe,” sanoo Seppo Ahti. Pakinoitsija voi pilailla melkein minkä tahansa, myös itsensä, kustannuksella ja asioilla, jotka ovat hänelle itselleenkin tärkeitä ja arvokkaita. Vaikka pakinoitsijalla ei olisikaan selvää mielipidettä käsittelemästään aiheesta, hänellä pitää silti olla näkemys itsestään, työstään, maailmasta. Pakina ei kukoista nihilismissä ja kyynisyydessä.
     Kirsti Manninen toteaa, että pakinaa ei voi lukea samanlaisinehdoin kuin pääkirjoitusta, uutista tai artikkelia. Pakina edellyttää lukijalta valpastumista, ja hänen on mentävä mukaan pakinoitsijan leikkiin. lukijalle pitää kuitenkin ilmoittaa vinjetillä tai juonnolla, että nyt leikitään ja että tähän tekstiin pitää suhtautua toisin kuin julkaisun tai kanavan muuhun aineistoon.
     Vaatimus pakinan erottamisesta muusta aineistosta sisältää olettamuksen, että muuta aineistoa on. tämä on minusta olennaista. Pakinan ominaispiirre on normipoikkeama, ja suurin osa pakinan tehosta laimenee, jos sen ympärillä ei ole uutisia, pääkirjoituksia, lukijoiden lähettämiä viestejä tai muuta toimituksellista aineistoa, josta pakina poikkeaa. kirjoittajan omassa blogissaan omissa nimissään julkaisema

kirjoitus voi olla pakinatyylinen, mutta onko se pakina? ei välttämättä, mutta bloggaajakin voi olla pakinoitsija, jos hän kirjoittaa taajaan ja säännöllisesti.
     Yksi syntymäpäiväruno ei tee runoilijaa, yksi piirros ei tee pilapiirtäjää, eikä yksi huvittava kirjoitus tee pakinoitsijaa. Manninen puhuu pakinoitsijan perspektiivistä ja siitä, että lukijan mielikuva pakinoitsijan näkökulmasta syntyy pakina pakinalta
     Pakinoitsijalta edellytetään siis tuotantoa, tunnistettavaa tyyliä ja ymmärtävää yleisöä.

*

Sanomalehtipakina on ehtymässä. Huvittaminen ja hauskuuttaminen ovat siirtyneet niin sanotulle show-teollisuudelle. Näin kirjoitti Hannu Taanila vuonna 1970 julkaistussa kirjallisuuden historiassa.

Samoihin aikoihin nimimerkki Bisquit, Seppo Ahti, alkoi nousta kansalliseen tunnettuuteen, ja hän on varmasti esikuva monelle myöhemmin aloittaneelle pakinoitsijalle; jos ei tyylillisesti, niin ainakin ahkeruuden ja ihailtavan tasalaatuisuuden takia. toki ahdin panos on merkittävä myös ”show-teollisuudessa”.
     40 vuotta Taanilan jälkeen Jyrki Pietilä totesi tutkimuksessaan kolumnin ajaneen pakinan yli. hänen mukaansa kolumnit ovat yleistyneet samassa tahdissa kuin pakinat ovat harvinaistuneet.
     Vesa Sisättö ja Jukka Halme arvioivat varovasti, että ”ehkä pakinoinnin suurin vihollinen on viime vuosikymmeniä ollut puolivillainen kolumnointi”.
     Aino Suhola, Seppo Turunen ja Markku Varis pitävät omassa oppikirjassaan pakinaa niin uhanalaisena, että se pitäisi suojella kuin liito-orava. he kirjoittavat pakinan olevan suomalaislehdistön genre ja kolumnin tuontitavaraa. Suojella siis pitäisi jotain suomalaista, jotta ulkomaalainen ei jyräisi sitä.
     Suojeluvaatimus on tietysti liioittelua, mikä sopii pakinastakirjoitettaessa. liito-oravavertaus ontuu siinä mielessä, että pakinoita kuitenkin tapaa luonnollisessa elinympäristössään päivittäin, mutta kuka on nähnyt liito-oravan?
     Pitkään jatkuneesta uhanalaisuudesta ja uhkaavasta sukupuutosta huolimatta pakinoita kirjoitetaan 2010-luvullakin. Rivit harventuvat ja harmaantuvat, mutta valtakunnallisesti tunnettuja tekijöitä on edelleen, ja harva paikallislehti pärjää ilman paikallista pakinoitsijaa.
     Nykyään mediassa on paljon muutakin uutisista erottuvaa persoonallista tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua aineistoa kuin pakinoita. kolumniko vain on ajanut pakinan yli?
     Puhtaan kolumnin ja puhtaan pakinan erottaa toisistaan, mutta lajityyppien rajamailla on hämärää. siellä on tyyliltään vaihtelevia toimituksellisia, uutisia höystäviä ja kirjoittajan kuvalla varustettuja kommentteja ja näkökulmia. kehnoimmillaan ne ovat lehden konseptiin kuuluvaa pakkopullaa, parhaimmillaan parempaa journalismia kuin uutiset, joihin ne liittyvät.
     Kolumneissa ja kommenteissa näkee kielellistä ilottelua ja ironiaa, mikä tekee kirjoituksesta pakinan. Pakinoina taas julkaistaan juttuja, jotka eivät ole kovin hauskoja, vaikka huvittaminen on pakinan päätehtävä. ne eivät ole kolumnejakaan. kolumni ei ole epäonnistunut pakina, eikä pakina ole vitseillä höystetty kolumni.