Pakinalähetys on alkanut

Tässä Tommi Aition arvio Salon Seudun Sanomissa:

Diminutiivisen muodon mestari
TOMMI AITIO
Asko Lehtonen: Pakinalähetys. Enostone 115 s. 23 e.
Suomalaisessa päivälehdistössä on turhan paljon kolumnisteja ja ihan liian vähän pakinoitsijoita. Suhdeluku oli ennen päinvastainen, ja pakina kukoisti melkeinpä sanomalehtijournalismin kuninkuuslajina.
Asko Lehtonen on viimeisiä vanhan koulukunnan pakinoitsijoita, lyhyen muodon ja tiiviin mitan taituri ja sellaisena katoavaa lajia, jota muutaman sukupolven päästä muistellaan sapelihammastiikerin kaltaisena muinaisjäänteenä.
Äkkiseltään voisi luulla, ettei pakinoilla yleensä ja Lehtosen turinoilla erityisesti ole mitään tekemistä uutistyön kanssa. Mielikuva on kuitenkin väärä, sillä parhaimmillaan pakina syventää päivänpolttavaa uutista tehokkaammin kuin pari puisevaa pääkirjoitusta ja koreavärinen infografiikka yhteensä.
Asko Lehtosen pakinoissa erityisesti salonseutulaiset paikallisuutiset avautuvat kokonaan uuteen horisonttiin, jossa erimielinen lukija on hyvin lähellä vaihtaa mielipidettään. Tai vähintäänkin innostuu nauramaan omalle, vankalle näkemykselleen.
Pakinalähetys kokoaa Lehtosen parhaat vedot yksiin kansiin ja koska pakina on ekonominen ilmaisumuoto myös Lehtosen kirja on pieni kuin rippikoululaisen taskuraamattu, vain pikkuisen ohuempi.
Jaarittelua kaipaavien sopii lukea ihan toisia kirjoittajia, sillä Lehtonen menee aina suoraan asian ytimeen vaikka ilmitasolla näyttääkin jutustelevan nimenomaan asian vierestä.
On tärkeää huomata, että Lehtonen ei ole minimalistinen, ainoastaan diminutiivinen. Jutut ovat pikkuruisia, mutta eivät millään lailla olennaiseen karsittuja.
Sanallinen sukkeluus on pakinoitsijan elinehto, leipäpuu ja elämäntyö. Huonosanainen joutuu tyytymään kolumnien rustaamiseen, mutta Asko Lehtosen kaltainen verbaalinen kymmenottelija vangitsee yleisönsä mielenkiinnon myös silloin kun pakinan aihe ei kosketa millään lailla tai pakinassa ei edes ole aihetta.
Sellaista ei nimittäin aina tarvita. Pakinalähetyksen tilkkeeksi laadituissa ilmaisumuodon syväolemusta pohdiskelevissa miniesseissään Lehtonen muun muassa tunnustaa, että joskus hänellä on kirjoittamaan ryhtyessään tiedossa vain lause, johon pakina päättyy.
Mutta kun loppuisku eli punch on yhtä tyrmäävä kuin ”isäpiirin tiedossa”, sitä edeltävillä parillatuhannella kirjainmerkillä on ihmeen vähän merkitystä.