Euroopan pakolaistilanne on nostanut taas vokaalien arvoa.
Hätämajoitustilat ja vastaanottokeskukset täyttyvät kantasuomalaisittain katsottuna muukalaisilla. Kysymys kuuluu, miten heidät kotoutetaan. Toiset kysyvät toisin: miten tulijat kotiutetaan.
I on eri asia kuin o.
Kun käytetään terävää i:tä, tulijat halutaan lähettää sinne, mistä he ovat tulleet – missä se sitten ikinä onkaan.
Pehmeällä o:lla turvapaikkaa hakevat halutaan sopeuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen perusarvoihin: syömään kaikkea, mitä ilmaiseksi saa, pyhittämään lepopäivä tuplapalkalla ja ymmärtämään, että enää ei voi devalvoida niin kuin Kekkosen aikoina.
Kotouttaminen on sanana lämmin, mutta toimenpiteenä työläs. Hyvin siinä onnistui viime kesänä Kosken kunta, josta tuli kattohaikaroiden takia maan kuuluu lintukoto.
Lintukodosta puhutaan, kun halutaan kuvata jotain, jota ei enää ole. Väite, että Suomi ei ole enää lintukoto, on kuitenkin väärä.
Suomalaisessa kansanperinteessä lintukotoon lensivät muuttolinnut ja kuolleiden ihmisten sielut. Lintukoto sijaitsi siellä, missä taivas ja maa kohtaavat. Nykyihminen puhuisi ehkä tulevaisuushorisontista ja geopolitiikasta.
Joka tapauksessa Suomi on lintukoto maan ja taivaan rajalla, kun sitä katsoo tarpeeksi kaukaa.
Kotouttamiseen kuuluu myös sen opettaminen, että Suomessa pitää yrittää yrittämisen jälkeenkin ja puskea läpi harmaan kiven. Ei saa jäädä makaamaan sen paremmin uuninpankolle kuin tuleenkaan.
Muuten käy huonosti niin kuin sille yhdelle käsityöläiselle, joka kävi kansalais- ja ammattiopiston kurssit ja opetteli rakentamaan japanilaisia perinnesoittimia. Tuotekehitys ja tuotanto olivat hallussa, mutta ujous esti markkinoinnin. Niinpä lupaava start up -yrittäjä kuihtui kotiinsa.
Kukaan ei tullut kotoa hakemaan.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 18.10.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti