Ei sittenkään! Nythän on hiihtoloma. Ei tarvitse mennä koululuokkaan nököttämään, vaan saa touhuta ulkona koko päivän, auringonlaskuun asti.
Vasta keitetyn puuron tuoksu hyväili Matin sieraimia, kun hän veti päälleen äidin neulomaan villapaidan. Äiti oli keittänyt myös puuron, joka höyrysi Matin lautasella.
Älä hotki, sanoi äiti, mutta Matti ei kuunnellut. Hänellä oli kiire. Alakoulun luokkatoveri, naapurin Maija, oli myös jo varmasti herännyt.
Matti puki lämpimästi päälleen, juoksi pihalle, otti sukset seinustalta ja suuntasi naapuriin. Maija odotti eilen tehdyn ladun päässä.
Ystävykset hiihtivät metsään. Siellä oli hiljaista.
Yhtäkkiä metsän reunassa rasahti.
Katso, jänis! hihkaisi Maija.
Mattia nauratti. Ei se ole jänis, vaan rusakko. Jänis on talvella valkoinen, rusakko ei, vaikka vaihtaakin karvansa, opetti Matti.
Päiväruuan syötyään lapset suuntasivat järven jäälle. Isä, Matti ja Maijan isä olivat auranneet sinne eilen luistelukentän. Kun järveltä alkoi kuulua iloista naurua ja luistimen terien kirskahduksia, kerääntyi jäälle lapsia muistakin naapuritaloista.
Kun luistelu alkoi väsyttää, oli vielä valoisaa. Lapset ehtivät vielä mäkeen, ja voi sitä kelkkojen kiitoa ja suksien lentoa. Matti rakensi pienen hyppyrinkin.
Illalla sängyssä, kun isä oli jo sammuttanut valon ja mennyt katsomaan iltauutisia, Matti kiitti mielessään Santeri Hirvosta ja Lauri Pihkalaa. Hiihtoloma on hieno asia!
Ennen nukahtamistaan Matti ajatteli vielä, että hänelläkin on joskus lapsia ja lastenlapsia ja lastenlastenlapsia, jotka vuorollaan heräävät auringon kanssa kauniiseen helmikuiseen aamuun ja karkaavat raikkaaseen talvipäivään; joiden päivä kuluu kuin siivillä hiihtoladulla, jäällä, metsässä ja mäessä.
Tämä on meidän elämäämme, tämä on suomalaista! hän ajatteli.
Ja Kekkonen on presidenttinä aina.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 16.2.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti