Se on huumorin laji, jota usein viljellään pakinoissa.
Ironiaan sisältyy monia ongelmia. Yksi on se, että lukijan saattaa olla vaikea erottaa, milloin kirjoittaja on tosissaan, milloin ei.
Viime päivien keskustelu perussuomalaisen eduskunta-avustajan blogikirjoittelusta on opettanut, että myös kirjoittajaa on vaikea erottaa.
Ironiaa esiintyy kirjallisuudessakin. Kirjallisuus on pakattu kirjoksi, ja niitä löytyy kirjastoista – muun muassa Halikon kirjastosta, jota ei kohta ehkä enää ole.
Vielä 1970-luvulla Halikon kirjasto oli kunnantalolla. Oppikoulua aloittelevan pojan mittakaavassa kirjasto oli suuri, ja niin se olikin, sillä myöhemmin, kun kirjasto oli muuttanut muualle, kävin tapaamassa kunnaninsinööriä, ja kirjastoon oli tehty hänen työhuoneensa.
Nykyiseen paikkaan kirjasto muutti kymmenkunta vuotta sitten. Ennen talossa oli Sale, mutta se suljettiin, kun Prismakeskus valmistui. Tämä historiallisesti merkittävän tapahtuman muistona kirjaston pihanurmelta löytyy laatta.
Halikon suljettava kirjasto sijaitsee muutenkin historiallisesti arvokkaalla paikalla Joensuun kartanon pitkän koivukujan ja vanhan Kuninkaantien risteyksessä. Nykysalolaisittain paikan voi määritellä toisinkin: se on matkan varrella, kun ajetaan vesivahinkopainotteisesta Marian alakoulusta pidemmälle ehtineiden Laurin homeyläkouluun.
Kirjaston pihalle istutettiin toissavuonna pronssinen Gustaf Mauritz Armfelt. Kreivi katsoo tielle, eikä huomaa lainkaan, mitä hänen selkänsä takana kirjastossa puuhataan.
Kerran tunnissa ohi ajaa pikabussi Helsinkiin.
Hyppää, Gusse, kyytiin, kun vielä voit.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 22.4.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti