Huumori voi edistää inhimillistä elämää

Artikkeli julkaistu Salon Seudun Sanomissa 24.10.2018

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia. Gaudeamus 2018.

Televisiossa pyörii parhaillaan useita komediapaneeleita, joissa julkisuuden henkilöt kommentoivat nokkelasti aiheita kuin aiheita. Päällekkäin tai peräkkäin pyörii myös Putouksen, Kingin ja Gaalan kaltaisia huumoriohjelmia, joissa rakenne on lainattu ”oikeista” ohjelmista.
Muutakin huumoria esitetään niin, että viikon mittaan voi nauttia tuntitolkulla käsikirjoitettua komiikkaa pelkästään televisiosta.
Stand up -esityksistä on tullut suosittua lavaviihdettä, ja teatterien vetovoimaiset näytelmät ovat usein vanhoja farsseja. Sosiaalisessa mediassa jaetaan monenlaisia humoristisiksi tarkoitettuja meemejä.
Hauskaa siis riittää.
Sen lisäksi, että huumoria tehdään tahallisesti ja tahattomasti, sitä myös tutkitaan. Yksi tutkijoista on aihetta kriittisesti tarkastelevan Huumorin ja naurun filosofian kirjoittaja Jarno Hietalahti.

Huumoria on kaikkialla, mutta Samaan aikaan tuntuu siltä, että tosikkous lisääntyy. Loukkaantuminen ja äänekäs mielensäpahoittaminen ovat muotia.
Pitääkö komiikan tekijöiden miettiä mahdollista loukkaamista? Tunnistan itseni Hietalahden kuvauksesta, jonka mukaan ”rajoittamattoman sananvapauden nimiin vannovat valittavat, että  poliittinen korrektius tappaa huumorin”.
Teoriassa äärimmilleen viety poliittinen korrektius kaventaa sananvapautta ja johtaa siihen, että huumori kuolee kokonaan, koska aina on löydettävissä joku, joka voi loukkaantua.
Oikeasti näin ei tietenkään käy, sillä huumorintaju on osa ihmisenä olemista. Jos pidän jotakuta huumorintajuttomana, hänellä on todennäköisesti vain toisenlainen huumorintaju kuin minulla.
Saako huumorista sitten pahastua? Eikö vitsin varjolla saakaan sanoa mitä tahansa?
Jarno Hietalahti kirjoittaa Huumorin ja naurun filosofiassa, että jos huumori on alistavaa, hyväksikäyttävää tai tuhoavaa, sitä on kritisoitava.

”Vaikka toisen persoonaan suoraan kohdistuvaa törkeää irvailua puolustaisi korkeilla arvoilla ja ylevillä ihanteilla, ei tosiasia muutu: kohdetta on siltä käsitelty rienaavasti”, hän painottaa.

Ajankohtaisimpana ilmiönä Hietalahti pohtii Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin huumorintajua. Huumorintutkijat ja humanistit väittävät, että Trumpilla ei ole sellaista.
Hietalahti on kumpaakin, mutta eri mieltä Trumpista: lehdistön poimimat lukuisat esimerkit Trumpin vaalikampanjan ajalta osoittavat, että hän kykenee huumoriin.
Trumpin huumori on rasistista, seksististä, ja hän halventaa vähemmistöjen ihmisarvoa. Hietalahti arvioi kuitenkin, että on virhe ottaa Trump kirjaimellisesti. Silloin hukataan hänen politiikkansa ydin: Trump pyrkii puheillaan oikeistopopulistiseen tapaan lietsomaan pelkoa kaikkea vierasta kohtaan.
Mauttomuus ei tarkoita huumorintajuttomuutta, Hietalahti toteaa.

Trump iskee puhuessaan silmää kannattajilleen. He ymmärtävät, että Trump ei ole aivan tosissaan, mutta hänellä on kuitenkin kuitenkin jotain tärkeää sanottavaa.

Hietalahden huumorianalyysin pitkä historiallinen kaari kiinnostaa, koska osa palkastani tulee huumorista, säännöllisestä pakinoinnista. Ajatellen, että pakinoitsijat – niin kuin humoristit  muutenkin – paljastavat herkemmin, miten ajattelevat kuin mitä ajattelevat.
Hietalahden kirjassa haastateltu koomikko ja käsikirjoittaja Stefan ”Stan” Saanila on samoilla linjoilla. Hän harmittelee, että monien mielestä huumorin on varta vasten tehtävä jotakin: esimerkiksi näytettävä ruttopaiseet ja puhkaistava ne.
”Huumorilla on vaikutusta, mutta ei tehtävää”, tiivistää Saanila.
Noin viikon uutisia juontanut koomikko Jukka Lindström puolestaan sanoo, että ei ajattele muuttavansa jonkun ihmisen mielipidettä. Vaikka huumorilla olisikin jokin suurempia tarkoitus tai tavoite, niin onko se lopulta hyvä väline tuollaiseen? hän kysyy.

Hietalahden kirjan pitkässä auktoriteettijonossa seisovat Sigmund Freud, René Descartes, Erich Fromm, Friedrich Nietzsche ja monet muut, vanhemmatkin tutkijat ja filosofit.
Käytännön humoristeina puhuvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa koomikot Anita Ahola ja André Wickström, lauluntekijä Jarkko Martikainen ja näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Petteri Summanen.
Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta huumorin olemusta pohdiskelevat kirjassa vain miehet.

Voiko kaikelle nauraa? Voi.
Voiko kaikkialla nauraa? Voi.
Voiko kaikelle nauraa kaikkialla? Ei voi.

Huumori on sidottu tilanteeseen, asiayhteyteen, kulttuuriin. Kuoliaaksi naurattavaa vitsiä ei kannata välttämättä kertoa, jos joku on juuri kuollut. Huumori vaatii herkkyyttä.
Nihilismi ja kyynisyys eivät ole oikeaa maaperää huumorille. Hauskuuteen tarvitaan suvaitsevaisuutta ja avaraa näkemystä maailmasta. Viha ei huvita.
”Jos humoristinen asennoituminen itseen ja ympäristöön pohjautuu elämää kunnioittavaan arvomaailmaan, huumori voi edistää inhimillistä elämää”, kirjoittaa Hietalahti.