Olipa kerran, ei niin kovin kauan sitten, eräs maa, ei niin kovin kaukana, jossa suomalainen turisti maksoi syömisensä, juomisensa ja muunkin touhuamisensa myymällä pimeästi sukkahousuja, farkkuja ja lakkanailonpuseroita.
Kauppa oli korkeatasoista; sitä käytiin hotelleissa niin sanotusti kerroksissa. Kaikki jäi sinun, minun ja salakuuntelijan väliseksi.
Hyvä kauppamies oli sellainen, joka palasi tammikuiselta turistimatkalta pelkissä sisävaatteissa ja ilman tuliaisia. Jos jotain oli matkaan tarttunut, oli kotona vastassa suuraakkosin esitetty kauppapoliittinen kysymys: mitä vietävää sinä toit?
Vastaus oli yleensä samovaari tai balalaikka.
Bilateraalisen idänkaupan periaatteet olivat erilaiset riippuen siitä, olivatko asialla kansalaiset vai kansakunnat. Kun delegaatioiksi järjestäytynyt vuori- ja kauppaneuvokset lähtivät liikkeelle, osattiin odottaa, että vientiponnistelujen vastapainona oli myös tuontia.
Yritystason bisnekset näkyivät Suomessa muun muassa liikenteessä. Neuvostovalmisteisia autoja liikkui teillä paljon. Halikkolaisen kansakoulu-oppikoulu-lukio-kombinaatin kasvattikin saattoi tuntea itsensä eliittikoulun ylioppilaaksi, kun kruisaili Salon kaduilla isän uudella Elitellä
Oi niitä aikoja!
Mutta, ystävät ja toverit, ne ajat ovat taas täällä.
Ihmiset kulkevat nykyään vaivattomasti rajan yli, mutta tavaran kanssa on talouspakotteiden takia vaikeampaa. Kun venäläisistä kaupoista loppuvat suomalaiset elintarvikkeet, voivat turistit helpottaa naapurin hätää.
Turistibussi hurauttaa rajan yli tavaratila täynnä sulatevoita – ihan vain omaan käyttöön. Matkustamoon mahtuu aina mukaan muutama sika. Allegron lisäksi kiskoilla kulkee maitojuna.
Ei pidä unohtaa, että itärajalla tehdään ostosmatkoja puolin ja toisin ilman pakotteitakin. Suomalaisten ja venäläisten tarpeet ja mahdollisuudet ovat erilaiset. Venäläiset ostavat ruokaa, kodinkoneita ja huviloita. Suomalaiset hakevat rajan takaa bensaa, tupakkaa ja viinaa.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.8.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti