Väärän kuninkaan päivä

Salon Teatterin Tekstarimusikaalissa on käytetty Salon Seudun Sanomien mielipidesivun tekstaripalstan viestejä. Koska itse yritän pakinoitsijana käännellä uutisia uusiin asentoihin, oli kiinnostavaa nähdä, miten sanomalehden sisällöksi seulotut tekstarit toimivat näytelmässä.
Ohjaaja Arto Lindholm käytti vuonna 2010 samantapaista aineistoa opinnäytetyössään. Se oli kuntaliitosaiheinen näytelmä, jota varten ohjaaja keräsi salolaisten mielipiteitä ja hyödynsi myös keskustelupalstoja.
Tekstarimusikaali ei ole kokoelma valituskuoron laulamia tekstiviestejä. Näytelmän maailma on tekstarien maailma: siellä provosoidaan ja provosoidutaan, kiukutellaan ja raivotaan, pilkataan ja nauretaan, ollaan fiksuja ja tyhmiä.

Tekstarit ovat käsite, jolla saattaa olla näytelmän nimessä kaupallista arvoa. Nimi voisi olla jokin muukin. Näytelmästä voi toki etsiä yhtäläisyyksiä todellisiin henkilöihin, mutta sen ei kannata antaa kaventaa katselukulmaa.

Näytelmä tapahtuu Valtakunnassa, muinaisbabylonialaisena väärän kuninkaan päivänä. Narri houkuttelee satunnaisen tuttavansa kuninkaaksi, kun oikea valtias on estynyt. Ehkä oikeaa kuningasta ei olekaan.

Väärää kuningasta joka tapauksessa kuunnellaan, sillä narri pukee hänelle vallan symbolit. Muuta ei tarvita kuin viitta ja kruunu. Kukaan ei kysy kykyjen perään, sillä jos herra antaa viran, antaa hän järjenkin.

Kuningas ei pärjää ilman kolmea konsulttia. Hän käy kysymässä neuvoa myös ennustajilta, jotka ovat kuin Shakespearen Macbethin noidat.

Vallankäytöstä annetaan tyly kuva. Valtakunnassa karsitaan palveluja kovalla kädellä ja kansaa kyykytetään. Kuningas ja konsultit ovat kyynisiä ja piittaamattomia ja valtakunnan asukkaat voimattomia häkkieläimiä. Liuku totalitarismiin alkaa kuin huomaamatta.

Koirat sentään saavat juosta välillä vapaana, ja koska tekstareissa haukutaan paljon, on luonnollista, että koirat puhkeavat puhumaan.

Tekstarit ovat lyhyitä, perusteluja ei kaivata, eikä tosiasioidenkaan tarvitse aina olla kohdallaan. Valtapuheessa taas pitkillä perusteluilla saadaan läpi mitä vain.

Kansalaisia kuullaan valikoidusti. Kun konsultit alkavat ratkoa heidän esille tuomiaan epäkohtia, syntyy todella pahaa jälkeä. Silloin leikataan muutakin kuin palveluja.

Tekstarimusikaalissa on puutteensa. Vaikka esimerkiksi viittaus Aleksi Mäkelän Äkkiä Anttolassa –sketsisarjan Karavaanari-lauluun on kiva, mopoauto- ja tuulipukuviisut jäivät minusta näytelmän kokonaisuuden kannalta irrallisiksi. Laulusta ei aina saa selvää pinnistelemättä, ja muutamien näyttelijöiden artikuloinnissa olisi parantamisen varaa.

Puutteet painavat vaa´assa kuitenkin paljon vähemmän kuin se, että Salon Teatterin ryhmä on tehnyt omana tuotantona yhteiskunnallisen näytelmän, groteskin kuvauksen Salosta ja Suomesta.