Viime yönä siirryttiin kesästä normaaliin aikaan. Tunnollinen työntekijä käyttää vuorokauden ylimääräisen tunnin työhön, mutta toivottavasti ei kuitenkaan istumatyöhön, sillä se on vaarallista ja lyhentää elinikää.
Istumatyötä on syytä välttää muutenkin, sillä yt-rintamalla on vaikeampi osua liikkuvaan maaliin.
Jonain päivänä on kuitenkin lähdettävä. Silloin lähimmät työtoverit kokoontuvat kakkukahvipöytään, lähiesimies tuo kukkia ja konsernijohtaja puhuu.
– Hyvä Rauno, sinä kaikista tuhansista työntekijöistämme olet ollut vuosikymmenien ajan yhtiön tukipilareita.
– Minä...
– Älä, hyvä Reino, heittäydy vaatimattomaksi. Sinun vastuuntuntoinen suhtautumisesi vähäpätöisiinkin tehtäviin on ollut kannustavana esimerkkinä nuoremmille. Meille nuoremmille. Meille paljon nuoremmille siis.
– Minä...
– Kun sinä, Rune, nyt jätät meidät ja siirryt viettämään ansaittuja eläkepäiviä, en halua muistuttaa sinua korkeista palkkojen sivukustannuksista, vaikka ne sinunkin kohdallasi muodostavat melkoisen summan.
– Mutta...
– Raine, tiedän kyllä, että olet tarkan markan mies, mutta ei nyt puhuta rahasta. Sinunhan kai onkin ollut aika vaikea tottua tähän euroaikaan, kun olet jo sen verran iän päällä. No, vitsi vitsi.
– Minä kyllä...
– Rakas Raino, minä en henkilökohtaistesti tunne sinua kovin hyvin, mutta olen varma, että tällä osastolla, joka on ollut sinulle kuin toinen koti, kysytään vielä monessa kiperässä tilanteessa: mitä Raimo olisi tehnyt?
– Minähän...
– Niin että ei muuta kuin kiitos kaikesta, Raymond.
– Sitä minä vain olen yrittänyt sanoa, että nimeni on Matti ja jatkaisin kyllä vielä pari vuotta...
– Kuule, nyt ei ole sopiva aika, ja eiköhän tämä ollut tässä. Mennäänpä kaikki jatkamaan töitämme, mitä täällä sitten ikinä tehdäänkin. Ja, Roine, siivoaisitko nämä astiat pois ennen kuin lähdet. Kiitos kaikesta.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 27.10.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti