Niissä nurkissa oli aina hiljaista. Kartanossa ei tapahtunut mitään kiinnostavaa.
Kaksitoista vuotta sitten Joensuun kartano sai uuden isännän ja armon, jotka palauttivat nimen ruotsinkielisen muodon ihan Åminne lupineen.
Björn Wahlroos ei kartanokaupoillaan liittynyt ihan tavallisten talollisten joukkoon, joka yrittää ikuisten pikku remonttien keskellä pitää rännit kiinni räystäissä, laminaatit lattiassa ja mielenterveytensä tallessa.
Hän palautti kartanoon vapaaherra Gustaf Mauritz Armfeltin aikaiseen, kahdensadan vuoden takaiseen loistoon ja alkoi ostaa takaisin kartanon vanhoja peltoja. Wahlroos oli myös pystyttämässä Halikon kirjaston seinustalle mallin näköistä, mutta ei kokoista Armfeltin patsasta ja toista kartanon maille, yleisöltä piiloon.
Tällä viikolla julkaistiin Tampereen yliopistossa ryhmätyönä tehty Wahlroosin epävirallinen elämäkerta. Siinä kerrotaan kartanon entisöinnin aikana skootterilla ajelleesta isännästä, mutta harvoin Wahlroosia näkee salolaisissa ympyröissä.
Hän on kuin Mustanaamio, joka toisinaan poistuu viidakosta ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä.
Wahlroosin voi nähdä pikku ostoksilla. Hän kävelee ripeästi kauppakeskuksesta autolleen. Prisman parkkipaikalle ei odota vihreä eskortti.
Wahlroos on myös niin kuin Nokia, joka puuhaa Salossa omiaan aidan sisällä, mutta kun pitää esittää viesti ihmiskunnalle, se tehdään muualla.
On meillä kuitenkin yhteisiä ystäviä, elintasokuilusta huolimatta. Kartanon fasaanit vaeltavat Halikonjoen uomaa kirkonkylän pihoille. Kun talossa on metsästysvietti vain isoja lintuja ikkunan takaa valvovalla kissalla, koreat kukot saavat palata rauhassa kartanon maille ammuttaviksi.
Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 22.9.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti